Hän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli saanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi. »Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli »jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu aasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään ja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran Siionissa…
Ja sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne vaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja heilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä tuli.
Sitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia suurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei oikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi tarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön, kirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli menoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin…
Rask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas keräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi. Sitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä siitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin parhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan kipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin tehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja valkoisena kuin vastasatanut lumi.
Sitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari »purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla oleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti kuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat petroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja sieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.
Nyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa esille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja »putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä, kuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa hyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan kipsinsekaista pruukia.
Rask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin mitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä, tarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja ihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa. Aikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä siitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn »sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä sellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään…
Kun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi» työ. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka saattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa…
Tässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa, jolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle ruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti asentoa.
— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä lojuessaan.