— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä onpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.
Ja sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän viidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli ansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet, sillä eipä koiran kaapissa luut säästy.
— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain kärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten omiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli, silkkipuserot ja pitkä aamu-uni…
Kun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se kärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun viinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä itsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa jatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen taskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka hänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.
Tämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle vallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään nuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä eihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.
Hän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta malttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa…
Päivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa kivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli, niin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin tulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat väkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa keinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin kamiininpuoleista kuvetta…
Hän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden lestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli seuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta voimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa… Ja kun kanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat anteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja olipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän nukkui hyräillen mielilauluaan:
»Jeesuksen veri, se lasinen meri, jonka päälle seurakunta rakettu on. Sillä sitten seilaa se uskovaisten laiva, ja Jeesus on itse sen perämies…»
Hän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä jotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä kilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti kaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi vettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli se tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti, jokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin muonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.