Näin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei tapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan purjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin molemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin. Kauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa suruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen…
Ahkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin kauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä liiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä se yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten ei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen käveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja…
Näin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi ja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta asti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa uutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti hyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli louhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja hirsiä.
Kaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa. Kaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä tuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä kaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen ominaisuudet…
Siksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun tätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli kerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle, kadulle… Kostamatta ne eivät sitä jättäisi…
Ruokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa rautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä heidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.
Pian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa niinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta ja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät tiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille valkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.
Hartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli hiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen poikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.
— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.
— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.