ANTTI PELTARI
Pitkänsillan eteläisen pään oikeanpuolisen kaiteen vieressä istui pienellä kankaasta tehdyllä kirkkotuolilla vanha, parroittunut tupakkakauppias Antti Peltari. Hänen päällään oli paksu, kulunut talvinuttu, jonka yli oli heitetty vapaasti hartioille likaisenkeltainen, öljykankaasta tehty sadetakki, sillä lokakuun viileä ilma tuntui kostealta Kaisaniemenlahden lähettyvillä.
Katukäytävällä hänen edessään seisoivat vanhat, ruskeaksi maalatut lasten korivaunut, joiden rautaiset linjaalit olivat vanhuuttaan liian notkeat ja oikoisiksi painuneet. Vaunujen koriin oli sijoitettu kömpelötekoinen puulaatikko, joka oli täynnä erilaisia paperossi- ja tulitikkulaatikoita. Huomattavana osana tässä paperossivarastossa olivat Bergströmin »Kaukasia» ja Rettigin »Beirutski», joita tupakoita useimmat hänen ostajistaan käyttivät ja joita hän itsekin poltti ennemmin kuin noita kaikkein uusimpia ja miedoimpia paperosseja. Lukuunottamatta »Armiroa» ja »Fenniaa» hän suorastaan halveksi muita varastossaan olevia paperosseja, sillä hänen mielestään ne pääasiallisesti antoivat paperi- eikä tupakkisauhuja…
Väkevistä »Kaukaassioista» hän ensimmäiset »sauhunsa» poikaviikarina oli vetänyt ja niistä hän ensimmäisen pahoinvointinsakin oli saanut, mutta ehkäpä juuri siksi hän pitikin niitä parhaimpina.
»Beirutskin» räikeänsininen laatikko oli aina tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen. Nytkin, vaikka hän ei enää voinutkaan erottaa laatikkojen erivärisiä kansia, oli hänellä elävä sisäinen näkemys »Beirutskin» tummansinisestä laatikosta penniä pienempine kultaisine mitaleineen.
Tänään, lauantaina, kuten koko kuluneena viikkona, oli liian kostea ilma. Täysi työ oli suojella vanhalla, repaleisella takilla paperosseja kosteudelta. Ostajat olivat hänelle kiukkuisia, jos paperossit olivat nuoskeita ja huonosti palavia. Hän koetti aina leikillä selittää, että silloinhan ne kauemmin kestävät, mutta ei se selitys rauhoittanut ankaria ostajia, ja sentähden hän nytkin peitti tupakkansa huolellisesti.
Tämä ainainen kylmä kosteus teki hänet alakuloiseksi, ja särky jäsenissä yltyi. Istua ikuisessa pimeydessä ja kylmyydessä. Jospa hän olisi edes nähnyt ne ihmiset, joiden kanssa hän teki kauppaa ja jotka meluavana jonona hänen ohitsensa kulkivat… Mutta hänen silmiensä valo oli jo vuosikymmeniä sitten sammunut. Muut ihmiset valittivat sitä, että kaupunki nykyjään iltaisin ja öisin oli pimeä, mutta hänen kaupunkinsa oli päivälläkin valoton…
Eilen, perjantaina, viikon onnettomuuksien päivänä, oli hänelle sattunut järkyttävä tapaus. Hänen entinen asetoverinsa ja monivuotinen huonekumppaninsa Kustaa Ihantola oli kuollut vuoteeseensa halvaukseen. Ihantola oli saanut kuolla vuoteeseensa, ja se oli Antista suuri armo. Mutta tällä hetkellä tahtoivat hänen ajatuksensa väkisinkin palata niihin aikoihin, jolloin Ihantola ja hän yhdessä nuorina miehinä olivat lähteneet Suomen kaartin kanssa Turkin sotaan.
Silloin leikattiin vuosi 1878. Reipas ja iloinen oli heidän lähtönsä Helsingistä ollut… Ensin oli kokoonnuttu kasarmin avaralle pihalle, ja sitten neljässä eri osassa oli marssittu kasarmin pieneen kirkkoon, jossa sotarovasti oli pitänyt lyhyen, mutta rohkaisevan saarnan. Tämä saarna oli haihduttanut viimeisenkin jäännöksen siitä iloon sekaantuneesta pienestä ahdistavasta tunteesta, joka aluksi oli tuntunut sydänalassa, kun ilmoitettiin kaartin sotaanlähdöstä, ja rinnan täytti rohkeus ja uljas riemu…
Sitä väen paljoutta Kaartintorilla ja kaduilla! Kun he marssivat läpi kaupungin, täyttivät uteliaat, hurraavat joukot katujen syrjäkäytävät, ja talojen akkunoista kurkottelivat naiset, niin että olisi luullut niiden sieltä niskaan tippuvan. Sitä riemua ja sitä innostusta! Musiikki soitti, ja pojat marssivat reippaina…