Veret alkoivat kiertää kiivaammin Antti Peltarin suonissa, kun hän muisteli sitä lähtöä ja menoa. Ihantola ja hän olivat olleet pulskia poikia siihen aikaan. He olivat kumpikin pari tuumaa yli kolmen kyynärän pitkiä, ja poskilla paloi heillä terveet veret. Kookas ruumis oli notkea ja voimakas, ja paraatiformu keveltyi niin turkasen hyvin. Moni tyttö heidän lähtiessään oli hyvästiksi huiskuttanut nenäliinaansa, ja paljon sitä silloin likat olivat murheissansa »keittäneet hiirenviinaa». Oikein tuppasi naurattamaan…
Sitten kiitivät hänen ajatuksensa sotatantereelle. Olivathan ne kovia aikoja ja raskaita päiviä. Mutta suurin vaiva ja vastus tuppasi heillä sittenkin olemaan siitä ainaisesta koti-ikävästä, joka jäyti sydänalassa yötä ja päivää niinkuin paha omatunto. Hänen korvissaan soivat vieläkin nuo surunvoittoiset, marssin tahtiin lauletut sävelet, joihin he iltaisin leiritulilla keksivät yhä uusia värsyjä ja joiden loppusäkeenä oli aina tuo sydänjuuria hellyttävä kertaus:
»Oi, terve kotimaa, sulo Suomi, Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.»
Hänen mielensä valahti äkkiä niin lämpimäksi ja herkäksi. Moni haikea muisto hiipi mieleen, ja moni kaamea kuva järkytti sydäntä. Hänen teki mieli miltei itkeä… Jo ammoin unhotetut muistotko sen tekivät, vai ainoan ystävänkö äkillinen kuolema… Poissa oli joka tapauksessa hänen asetoverinsa Ihantola. Kaikki hävisi, kaikki pääsivät lepoon, hän vain yksin kulki täällä ainaisessa pimeydessä…
Vieretysten he olivat seisoneet Gorny Dubniakin luona sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin he urhoollisesti puolustaen asemiaan ja torjuen vihollisen ankaran hyökkäyksen olivat valmistaneet tietä Plevnan valloitukselle. Siinä taistelussa oli Ihantola menettänyt oikean kätensä, ja hän itse oli tullut sokeaksi kranaatin räjähtäessä aivan hänen edessänsä. Moni reipas toveri oli jäänyt sinä päivänä ainiaaksi sille tantereelle…
Kylmä innostuksen väre kävi läpi koko hänen ruumiinsa. Ne olivat sittenkin olleet suurenmoisia, ikuisesti mieleen syöpyneitä päiviä, vaikka niiden hänelle lahjoittama muisto olikin niin vihlovan raskas kantaa. Siitä päivästä oli tämä ainainen pimeys alkanut.
Kun he vihdoin monen vaivan ja vastuksen jälkeen olivat palanneet kotimaahan, ei hän enää voinut palvella kaartissa, vaan täytyi hänen ryhtyä henkensä pitimiksi kaupittelemaan tupakkaa. Lähes neljäkymmentä vuotta hän oli harjoittanut tätä ammattia.
Aluksi hänen oli ollut vaikeata liikkua kaupungissa, jonka hän varsin hyvin tunsi lapsuudestaan, mutta joka vilkasliikkeisyydessään nyt oli käynyt hänelle vaaralliseksi. Yksitoistavuotias sisarentytär Liisa oli talutellut häntä, kun hän kulki kaupungilla kauppoja tehden, mutta kun Liisa varttui aikaihmiseksi, valitsi hän pysyväiseksi myymäpaikakseen Pitkänsillan korvan. Hänen kuulonsa ja tuntonsa olivat vähitellen vuosien kuluessa herkistyneet, niin että hän saattoi yksin ilman kenenkään ohjausta varovaisesti sauvallaan tunnustellen tulla joka aamu kello neljän tienoissa asunnostaan Hermannista myymäpaikalleen.
Näin varhain aamulla ei kaduilla vielä ollut suurta liikettä, jotenka hänen oli vaarattomampaa kulkea ja hänelle oli ennen kaikkea välttämätöntä olla ajoissa paikoillaan, kun tuhannet työmiehet joka aamu mykkänä jonona kulkivat hänen ohitsensa työmaalleen ja ostivat ensimmäiset »sauhunsa». Hyvin kauppa silloin luisti, ja monta sukkeluuttakin siinä lausuttiin aamureippaalla mielellä, ja sanoipa joku uusi ostaja hänelle jonkun ystävällisen, kehuvan sanankin nähdessään hänen rinnassaan kuluneessa nauhassa riippuvan kunniamitalin…
Kuluihan se elämä näinkin kauppaa tehden ja muinaisia muistellen. Hän oli syntynyt Hermannissa ja rakasti sitä kaupunginosaa, joka on Pitkänsillan pohjoisella puolella. Poikana hän oli leikkinyt Hermannin kiveämättömillä, pölyisillä kaduilla ja lähellä olevissa metsiköissä. Kevään ensimmäiset sini- ja valkovuokot hän oli poiminut kuritushuoneen lähellä olevasta männiköstä, ja »jääkonttinsa» hän oli heittänyt »Pyyholman» loivilla, liejuisilla rannoilla.