Kuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin teki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.
— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne miehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu… ja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä saaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.
Hän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille paperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia »puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja puolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti pienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla sanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.
Fagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita, ikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa. Suoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia karttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui yläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.
— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi pitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän torin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä elättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli kello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan. Puuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut, mutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja sokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit ja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä yhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta…
Hänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen aamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli läpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias hän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit »rosentit» myydystä tavarasta.
Kunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä sitä kukaan merkannutkaan… No jaa, eihän se nyt aina ollut niin kunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi tonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä »viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet olivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä »puolikupposta» viinan kanssa…
Jaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä kiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista Fagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään kaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista niinkuin laupeudentyötä… Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina silloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä nostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut…
Hänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein täyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin» täytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai »reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään, kuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut maksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää suunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan mokomillekin nuuskijoille kavaltanut…
Näitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän oli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin uudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista, kun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli »Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.