Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Jumala on sittenkin armollinen… Tämän sanottuaan hän veti viimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt katoamattomuuteen.
KAHVIPUTKA
Kahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva matami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän eräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi putkansa »kundeillensa».
Avain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita irtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa kokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se tarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä pois.
Hän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka tärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi viimeisen lukon.
— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi muuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi hän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni olevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin katkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.
Pientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä rautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti suuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen kangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä, ja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta kiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».
Palattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että tervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana vuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.
— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä aikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja perstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, — mutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen karttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän, mutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja puraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.