Tänään hän tunsi sen taas raskaammin kuin moneen aikaan, mutta kait sen vaikutti ystävän äkillinen poismeno. Poissa oli Ihantola, hän yksin oli jäänyt jälkeen. Nyt olisi hänkin toivonut, että hänetkin olisi »haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavaa», niinkuin siinä kaartilaisten laulussa sanottiin…
Oli alkanut sataa tihuttaa. Antti Peltari avasi reiällisen sateenvarjonsa ja koetti huolellisesti peittää repaleisella takilla paperossejaan. Häntä vilusti, ilma oli niin kostea ja kylmä, ja hänen mielensä oli niin alakuloinen. Poismenneen ystävän kuolema oli saattanut hänet elämään vanhoissa muistoissa, ja ystävän kuva värjötti kaipauksena hänen mielessään.
Sade yltyi. Hänen täytyi ryhtyä korjaamaan tavaroitansa kokoon, ja olihan jo iltakin. Hän peitti vaunut huolellisemmin, nosti telttatuolinsa vaunuille ja alkoi hiljalleen työntää niitä edellään.
Ilta oli pimeä, vain jokunen himmeä lamppu valaisi suurta kivisiltaa, jolla siitä huolimatta oli vilkas liike, sillä kaikilla oli kiire sateensuojaan. Antti Peltaria ei häirinnyt kenenkään kiire eikä pimeä, sillä hän oli tottunut ainaiseen pimeyteen. Mutta tänä iltana eli hän voimakkaammin kuin koskaan ennen omaa muistojensa elämää, ja hänen sielussaan oli entistä suurempi pimeys…
Satoi märkää lumiräntää. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitsensa, kaikilla oli kiire, mutta kukaan ei huomannut häntä, kun hän jolui laahustaen ja tahdottomana ihmisvirrassa. Antti Peltari sai monta sysäystä, mutta hän ei huomannut mitään. Hän oli kuuro kaikille äänille ja tunnoton kaikille kosketuksille. Hänen sielussaan oli ystävän hautajaiset…
Hän kulki ajatuksissaan ja työnsi hitaasti edellänsä korivaunujaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hän sohjuisella sillalla oli joutunut syrjäkäytävältä sillan ajotielle.
Yhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava yksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin paljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja ei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia paria metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui kuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa silmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle…
Hänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi kauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri. Auto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin, nostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea tupakkakauppias…
Kun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi tainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:
— Kaikki häviää, vanha Helsinkikin katoaa, ja minä kuuluin siihen…