Hän myönsi kyllä itseksensä, että silta oli lujatekoinen ja tilavakin, mutta kuitenkaan ei hän voinut sitä hyväksyä, sillä sillan kova kivitys kolisi jokseenkin samalla tavalla kuin katu. Hänen oli mahdoton kuulonsa mukaan erottaa mitä liikettä sillalla kulloinkin tapahtui. Kuorma-ajurien, pika-ajurien, raitiovaunujen ja yleensä kaikkien ajoneuvojen synnyttämä melu muodostui tällä sillalla yksijaksoiseksi, kovaääniseksi jyrinäksi ja pauhuksi, jonka kokonaisuudesta ei voinut erottaa mitään yksityisiä ääniä, aivan samoin kuin torvisoittokunnan puhaltaessa kaikki torvet sointuvat yhdeksi, valtavaksi marssiksi…
Suurimpana syynä hänen tyytymättömyyteensä oli kuitenkin kaipaus, jonka oli herättänyt vanhan puusillan menettäminen. Sen hän tunsi perinpohjaisesti, sen hän oli nähnyt nuorena poikana, ja kaartilaisena ennen sotaanlähtöään hän oli monasti marssinut reippaan musiikin pelatessa toveriensa kera Vanhaankaupunkiin ja Fredriksbergiin aseharjoituksiin. Ja sitten kun hän kovan kohtalon lyömänä oli vihdoin vaivalloisten harhailujensa jälkeen asettunut ikäänkuin asumaan sen kupeelle, hän oli eläytynyt koko sen olemukseen ja tunsi itsensä kuuluvaksi siihen niinkuin simpukka kuuluu kuoreensa.
Hän oli ennen iloksensa kuullut, kuinka pakkas-aamuina pika-ajurien kulkuset olivat soineet heleästi hevosten koettaessa hiljaisessa hölkässä täyttää ajureille annettua määräystä »Aja hilja sillan yli». Hän oli kuullut, kuinka kevättalvella lumien sulaessa reet töyssyivät ja jyskivät sillan kuoppaisella kannella, ja hän oli tuntenut, kuinka ilman oli täyttänyt mätänevän maan ja lian kevättäennustava tuoksu. Hän oli tuntenut, kuinka Kaisaniemenlahdesta oli alkanut nousta yhä kosteampia, pahanhajuisia huuruja, kuinka jäät olivat ryskineet tuulisina päivinä lahden suulla…
Kesäisin hän oli tuntenut, kuinka lauhat tuulet olivat nostattaneet sillan kannella hienoa pölyä ja ajaneet sitä hänen silmiinsä, jotka eivät vaaran tullessa arvanneet ajoissa sulkeutua. Pakastavina syysaamuina olivat sillan palkit kolisseet kumeasti, ikäänkuin ne olisivat olleet kuivempia ja kaikuvia kuin viulun koppa. Jokaisena vuodenaikana oli sillan kolinalla ollut oma äänensä ja sointunsa, jonka Antti Peltari oli niin hyvin tuntenut.
Hän oli rakastanut sitä vanhaa, kulunutta siltaa, joka oli ollut yhdyssiteenä kahden niin erilaisen maailman välillä, hänen oman lapsuutensa kaupungin, Hermanninkaupungin, ja hänen sotilasmuistojensa kaupungin, keskikaupungin välillä. Oli ollut niin turvallista kulkea sen yli ja antaa kätensä hiljalleen solua pitkin sen puista kaidetta, jonka ihmiskädet olivat kuluttaneet niin tasaiseksi ja liukkaaksi ja josta ei lähtenyt tikkuja käsiin, vaikka sitä olisi kuinka painanut. Eikä siinä myöskään ollut tölmännyt kättänsä mihinkään outoon pylvääseen taikka kylmään, kiviseen korokkeeseen niinkuin tylyssä, uudessa kivisillassa…
Vuosikymmenien kuluessa oli sen Pitkänsillan yli kulkenut ihmisten ja eläinten loppumaton jono. Hän ei ollut nähnyt sitä kulkuetta, mutta hän oli kuullut minkälainen se kulloinkin oli ollut. Siitä olivat ohitse rientäneet reipastahtiset sotajoukot, meluavat nuorisolaumat, kovaääniset työväenkulkueet, ja siitä olivat soluneet ontuvatahtiset, verkat ruumissaattueet… Kaiken tämän hän oli kuullut ja sielussansa nähnyt…
Mutta ei hän enää kuullut eikä siis myöskään sielussansa nähnyt mitään. Kaikki ääni tällä uudella sillalla oli yhtenä kovaäänisenä pauhuna, jonka säveltä hän ei tuntenut.
— Kaikki vanha ja kaunis tässä kaupungissa häviää, ja kaikki kuolee, — sanoi hän puoliääneen itseksensä istuessaan siinä telttatuolillaan. Lukemattomia vanhoja, puisia taloja oli säälittä hävitetty siitä kaupunginosasta, jonne silta johti ja jonka hän parhaiten tunsi. Jokaisen häviävän puutalon kohdalla hän oli pysähtynyt ja saanut ikäänkuin piston sydämeensä.
— Senkin näön minä vielä muistan, — oli hän silloin itseksensä puhunut, — mutta ties Herra minkälainen siihenkin tilalle nousee.
Hänen Helsinkinsä oli alkanut yhä enemmän hävitä. Hän ei enää ollut tuntea sitä omaksensa. Keskikaupungilla, jossa liike oli kasvanut niin hirvittävän vilkkaaksi, ei hän enää vuosiin ollut uskaltanut yksin liikkua. Muutaman kerran hän oli jonkun saattamana käynyt kaartin kasarmin pihalla silittelemässä Gorny Dubniakin taistelussa kaatuneitten toveriensa muistoksi pystytetyn patsaan jalustaa ja samalla hän oli pistäytynyt pienessä kappelissa, jossa kaikki mielen levottomuus ja ikävä oli haihtunut niinkuin silloin sotaankin lähtiessä. Mutta eihän hänen enää viime vuosina sopinut sinne kappeliinkaan nykyisten epämiellyttävien kasarmiasukkaiden takia pyrkiä. Kaikki muuttui, kaikki hävisi… Tuntui niin kaihoisalta sitä ajatellessa… Ja nyt oli vanha siltakin poissa.