Ajettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie päämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi Fagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa ajatteli menneitä vuosia…
Nuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi Oscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet olleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli hävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli sentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt niistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet, ja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta…
Siihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat olleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli liike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli oikein alkanut… Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia kärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa, mutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua…
Vaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun» juostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua käymään.
… Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon »hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta lastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar vain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se raukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan… Fagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.
Kulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto heräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. — Siinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan sen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan »Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän jäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.
Verkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska itki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa…
VANHA SAUNA
Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.
Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan. Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin pitojen tulikirjoitus.