— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä…
* * * * *
Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia. Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa. Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.
Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli nälkäinen kuin susi.
Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä siinä, että tällainen tuli oikean saunan olla ja että eivät ne uudet saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.
Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi, vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri…
Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.
Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa mukaan Anna-Liisaa.
— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait me kaikki kuolemme nälkään.
— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla, — sanoi »tohtori» nauraen.