— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen syöksähti kaksi lasta.
— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia?
Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.
Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:
— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on enemmän kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.
Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.
Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.
Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone, ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan, ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän punaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut ovat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä. Kolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine, kellastuneine kynttilöineen.
Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä, niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.
— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua N:o 157… Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan…
Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen, halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.