— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle, Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun avioliittosi, Auguste, oli täydellinen mésalliance… Ah, minä vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. — Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:
— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö…? Mehän olimme kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se on skandaali koko meidän suvullemme… Jaa, kuinka minä sanoinkaan…?
Aurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.
— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin… Mene sinä Auguste vaan pappisi luo, mutta me olemme aatelia, me…
— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset…? Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen…? Enkä minä silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset…
— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.
— Ei mitään mutta, ei, ei, ei… siitä ei kannata puhua, ja olenhan minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi… Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali…
Auguste purskahti itkemään…
— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän familjaan…
Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.