Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman kiihkoa ja intomielisyyttä.
Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat ne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin, mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.
Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine, rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.
Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema pyhättö…?
Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin, tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa todella voisi lukea rauhassa…
Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.
Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien korkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä miltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli tutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen…
Oliko se mahdollista…? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset talleineen, vajoineen… Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut muistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.
Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri kahdeksannumero.
Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren, seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen, vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä talossa…