Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä, joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella rantahiekalla.
Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo, jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet, hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin punaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt olivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.
Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.
Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä »trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta, joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi kotikaupungissaan… Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.
Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta»… Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat, sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.
»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon lasiakkunat.
Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan kaupunkiin… Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana, itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin…
Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko, sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta. Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo olisikin myöhäistä.
Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän sisälle.
Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.