— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan, — kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.
Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan, otti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi Justiinalle:
— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.
Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty neula olisi sitä estänyt.
— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän nimi…? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja viittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.
— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta. Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.
Ottilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.
— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.
Hän huokasi syvään.
Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi: