— Mutta eikö mahdollisesti…
Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan suomeksi:
— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.
— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.
— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.
— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi silloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.
— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen, ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä, siinä on yksi salaisuus.
Neiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.
— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun lit de parade, kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky…
— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.