— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun ruumis, niin täytyy minun maata au lit de parade tässä salongissa, sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä oma ruumissänky…
— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.
— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.
— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.
— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi…
— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.
— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat, tämä aika on ihan vallan liian tyyris.
— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi neiti Orkamo.
— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.
— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä niinkuin rakkaisiin ihmisiin.