— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja niin onneton.
Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa neiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä neitosesta kiitollisen kuulijan.
Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia, hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.
Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista, ja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan…
Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.
Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette, Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja kauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin suvuttoman papin kanssa…
Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:
— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.
Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.
— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?