— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä meitä ei suvuttomat liikuta…
Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään käyttäytyi sopimattomasti.
Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei…
* * * * *
Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa vuoteeseensa.
Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin, ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.
Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi kuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat olleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt Augustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli Aurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt…
Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla äänellä:
— Aurore, onko sinulla puuderia?
Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi, itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa…