Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.
Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo alkanut lahota.
Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi hänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät. Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.
— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.
Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli anteeksi tuloaan.
— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck käskevällä äänellä.
— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.
— Niin, minä suvaitsen.
— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on avarampi tila aivan välttämätön.
— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai
Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.