— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan pakkoluovutuksella…
— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.
Ottilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen…
Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi au lit de parade'isiensä suuressa salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä…
* * * * *
Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.
— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti vapaaksi…
Mutta hän ei tiennyt, että vapaaherratar
Ottilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän Helsingin kaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että vinopielisen puuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki…