(Epilogi)
Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina lepäsivät.
Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.
Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu, jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen lähettyvillä…
* * * * *
Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja tehtaittensa mustaan savuvaippaan.
Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn, metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.
Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun kanssa kasvamaan torin reunalle.
Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.
Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta. Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.