Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.
Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä…
Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat kuivuivat.
Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön, karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin…
Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa, kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen, sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.
Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.
Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta…
Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle, vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.
Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi vuosien kuluessa suureksi puuksi.
Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon ensi säteistä.