Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen itsekkäitä asujaimia.
Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien peittämä…
Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää…
Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.
Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.
Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia, vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön uudella lehtiupeudellaan.
Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli, kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä…
Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.
Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan lempiväisten salaisia syleilyjä…
* * * * *