Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel vieri hänen silmistään… Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on vain niin paljon kärsinyt…
Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia…
Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.
Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin, odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.
Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun muun. Oma tunne ei sano mitään…
Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee…
Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa… Lähtö kait tästä tulee, koska äitikin niin itkee…
Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät, ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti itkunsa…
Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa, huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman huolestunut.
Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen. Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä…