— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —
Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —
* * * * *
Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä mukanaan. —
Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:
— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi veistellä siitä lautoja.
Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —
Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita, rikaskierteisiä lastuja.
Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —
Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja, heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —
Iloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja rukoilivat Jumalaa.