Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla, aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri, syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni. Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.
— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta. Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys, tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein, kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.
Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin, järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!
— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne? — Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät, jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi, miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.
En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat, taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon, hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.
Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel. Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.
Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena, kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.
— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!
— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.
— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai mitä, neiti Punahilkka?