— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.
— En koskaan! En koskaan!
Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua, polttivat aina sieluun asti.
— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat kaikki. Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin viiniä ja toi sen minulle.
— Juo tämä.
Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.
— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä yönä, jolloin matkustit pois.
— Mitä se sinua liikuttaa?
— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?
— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.