"Vaan minä tulen hiljaan, usein lepään", puhui kerjäläinen.
"Niin istaha' hevoiseni selkään!" vastasi Beduiini, hyppäsi sen selästä, istutti siihen köyhän, otti hevosen suitsista ja saattoi häntä hiljaan.
"Heitä häntä", sanoi Osmanni Beduiinille; "lopetiakaamme puheemme, näyttäkäämme toinen toisellemme"…
— Puheemme, vastasi Beduiini, — jo ammoin loppui, me selkiästi näytimme toinen toisellemme kansojemme etuisuu'en urhollisuu'essa, hyväntahtoisuu'essa ja anteljaisuu'essa.
Muista, Osmanni, että jokapaikassa on hyvän tahtoisia ihmisiä, ja jokapaikassa on myös pahojaki.
Osmanni ymmärsi tämän vastauksen kaiken pisteljäisyy'en, ja vannoi esi-isänsä parralla kostaa Beduiinille uskalluksestansa. Kohta saiki hän täyttää aikomuksensa. Beduiini nukkui syvään uneen; karavaani nousi, ja Osmanni heitti hyväntekiänsä keskelle erämaata, uhriksi kaikille vaaroille; ja ettei Beduiini voisi tavata karavaania, varasti hän häneltä saman mustan hevosen — koko Beduiinin omaisuu'en.
Ja onni ei rangaissut häntä? Ei! hän eli huvituksessa, ja piiritettynä ilolta, kuoli.
Diarbekilaiset muisteleevat häntä surkuttelemisella, isät ja äitit asettaavat häntä esimerkiksi lapsillensa.
Ah! kuinka paljo on tarvis tietää, kuinka kauan pitää tutkia ihmistä, ettei hairahtua itse hyväätekeväisyy'essänsäki.