Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut murtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet suuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.
7. Amerigo Vespucci.
Tämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman huomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän harrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt Colombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen Colombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin. Ensimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen kertomuksensa siitä on hyvin hämärä.
Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien nimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki hän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti havainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja herättivät yleistä ihastusta.
V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn Brasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä laivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko itärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä. Rio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset olivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi niihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden asukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja olivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää käännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci oli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä. Tätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden nimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa hämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa, jonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei ensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi Indiasta.
Vespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä varten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan, ell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci vain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa hän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa kuolemaansa saakka v. 1512.
8. Colombon kuolema ja jälkeläiset.
Cristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500 riistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin, joita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta köyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta on vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja kuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi päästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa. Colombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat käsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin, ei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa. Unelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee kysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän väkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi —vaikka turhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin perässä paikasta paikkaan — aivan kuin ennen aikaan —, mutta kuningas ei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506 viimeisen huokauksensa.
Hänen maalliset jäännöksensä, — käärittynä munkkikaapuun, kuten hän itse oli tahtonut —, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n, toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka 1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi Colombon tomun tietämättömiin.
Sevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen — Colombon luut lepäsivät sielläkin jonkun aikaa — muistopatsas, johon piirrettiin kirjoitus: