5. Brasilian löytö.
Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut, muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri retkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä matkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo de la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino, Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta Pinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle, Pedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman työtä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan rannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen Terra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa tästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.
Etelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.
Näistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista voittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta tavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan, myydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli tuottanut hedelmänsä.
6. Colombon neljäs matka.
Cristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin. Hän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa mieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli kiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän — Cristoforo Colombo — valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja tätä saataisiin "Indiasta", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen kolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.
Tälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli Diego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä kertaa ei enää yhtään hoviherraa.
Toukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli kesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa. Sieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa — saaren käskynhaltia ei päästänyt häntä maalle —) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta lounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen rantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon korkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä maailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti veistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä obsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut lähteä heidän maahansa — tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä olisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat, tullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka maat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli että tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin läheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen, joka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi pitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa hänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä pääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä sydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus tästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen indiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä, jossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa kullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän, sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7 p:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema, nykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää että 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo siis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän arveli — itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan — tätä uutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt ei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä — Veraguassa — luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen eteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella muka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois — itäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan, ja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen jälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa löytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään Bartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin kultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten vähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut ja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan lisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin ja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan ja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit pistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen laiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo, jonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin erilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon perästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas Pedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen luokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta hänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.
Kolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä — etsimään taaskin tuota salaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja jo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan. Päästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi laivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan henkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä nuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle, tultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia näkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko. Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa Gloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava. Mutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa, vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat onneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta miten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä varten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja Bartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen indiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6 Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat viiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja hädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin purjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta lähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian tulisi heitä noutamaan.
Retkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää tahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja miehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän päällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä, retkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon. Kuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan perästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.