Mikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan valloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka nuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden saamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja kulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa matkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan alapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
Sitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja, jonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja Pizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella vahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen alle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli yhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna. Kaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan luoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta Pizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle kärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät nämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi, jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin retkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä Perun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen ja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.
Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan — vieläpä vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat pakinoihin keskenänsä, — ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta valloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa vain sitä melkoisesti mahtavampi.
Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset, aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja sotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella, tehtiin aatelismiehiksi.
Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla. Matkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto. Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja 37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro, oli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.
Mutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä valtakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, — ei, vaan "valloitettava" ja "tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu. Tämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena ulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat siis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset jyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi ovat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät korkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta jyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-, Maranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa on jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa sen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti. Täällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti sen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan suurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. — Ayamaraa seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton ylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat luonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit, kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi alituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet Roomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. — Näiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla, että poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin pappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli rajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty. Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella päällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. — Maa oli yhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden kesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi viljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä vainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi, hirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. — Kansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden ruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa hautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on tehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta Espanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä vanhain Perulaisten koti-elämästä. —Rakennustaidossa, kutoma- ja metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat temppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan silmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom. penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista kivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä ylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka ja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään kuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai kuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.
Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta eivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen keksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja nuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa osoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat kuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin toisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.
Quechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa. Inkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja sotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi Atahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar, hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi vanhemman veljensä. Täten koko "Maailman neljä nurkkaa" nyt totteli Atahualpan valtikkaa.
Tästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä suurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän verilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa, Etelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas — nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä — etelää kohti, kunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli leirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle lahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja lukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä tervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti Atahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen käskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti tunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki teki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi oli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun. Kuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta lausui sitten: "Eihän se sano mulle mitään", ja heitti kirjan väliäpitämättömästi maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi, "Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun petolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi — aavistamattansa ja hämmästyneen seurueensa kauhuksi —, hänen hoviväkensä teurastettiin, ja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon sotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. — Sitä laatua oli kristittyjen valloittajien urostyöt.
Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä Huascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi tämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen lupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22 jalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse ulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen suostui, — ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet. Kullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom. markkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt. Pizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400 dukaatia j.n.e.