Indiaaneja oli, kuten jo olemme nähneet, itsessään monta eri lajia. Ihan toista oli Antillien heikot, leväperäiset caribit kuin esim. sotaisat Aztekit. Heidän kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat moninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet että yksistään Etelä-Amerikassa puhutaan lähes 200 eri indiaani-kieltä. Heidän vastustusvoimansa niinikään vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat ennen pitkää ihan loppuun; heistä ei ole ainoatakaan enää olemassa. Mannermaan kestävämmät heimot ovat sitä vastoin jota kuinkin säilyneet, joko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka vieläkin vapaina synkkiä salojansa samoten.
Mutta hirvittävä oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen Espanjalaisten kanssa, näiden rautainen ies. Kruunu käytti heitä orjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat isomman tai vähemmän määrän indiaaneja, käyttivät heitä orjinaan, kirkko käytti heitä orjinaan Ja orja oli pelkkä kalu, toisen omaisuus. Hän ei voinut ostaa eikä myydä mitään valkoisen miehen avutta, häntä varten ei oikeutta eikä mitään tuomio-istuinta ollut. Mitä pyörristyttävimpiä julmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin tällöin joku kuninkaallinen asetus heidän suojakseen, melkein niinkuin meidän aikanamme koti-eläinten rääkkäystä koetetaan ehkäistä; mutta turhaan. Niillä, joiden tuli näitä asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin etu epäkohtain pysyttämisestä. — Yksi ja toinen valkoinen ystävä oli indiaani-raukoillakin sentään, kuten kuuluisa dominikaanimunkki Bartolomé Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen, hänkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli hän nyt täällä kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten heille. Mutta pian selveni hänelle tämän julman laitoksen koko hirvittävä vääryys. Niinpä Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan orjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan puhumaan sorrettujen puolesta. Täältä pantiinkin menemään lähetyskunta hieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mitäs olisivat nämä hurskaat isät voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle! Kaikki jäi entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli ainoastaan indiaanien kärsimyksiä, v. 1517 ehdoitti että jokainen kasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan kaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses oli parempi kuin älysi! Ehdoitukseen suostuivat sekä tilanomistajat että hallitus, — ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las Casas mietiskeli ensiksi että neekerit olivat vahvempaa rotua kuin heikot caribit, että he paremmin kuin nämä kestäisivät kovaa työtä kasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian hän itsekin tunnusti ainoastaan vaihtaneensa yhden vääryyden toiseen, — saavuttamatta tarkoitustaan, sillä indiaaneja sorrettiin siitäkin lähin yhtä hyvällä maulla kuin ennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in jälleen Espanjassa, jossa hän ahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sekä indiaanien että neekerien puolesta, ja aatteittensa levittämistä varten käyttää hän menestyksellä kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin näiden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyväksi ja nimitytti Las Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta työskenteli nyt hyväntahtoinen pappismies väsymättä siellä yhteiskunnan orpojen puolesta, mutta missä ikinä hän liikkuikin, seurasi häntä kasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin, kylmäkiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas takaisin Espanjaan, jossa hän vietti loppu-elämänsä luostarissa, kirjoitellen suurta teostansa "Historia de las Indias." Hän kuoli v. 1568 heinäkuussa 94 vuoden ijällä.
Seuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta sortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mitään hyvää mainetta historiassa. Tämä munkkikunta oli — jesuiitit, jotka Uudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niistä vahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa. Veljeskunnan innokkaat lähetyssaarnaajat asettuivat erämaahan alku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen, kohtelivat indiaaneja ystävällisesti, opettivat heitä, paransivat heidän tautejaan ja saivat heitä perustelemaan kyliä lähetystalojen ympärille. Jokainen indiaani, ken asettui tämän alueelle asumaan, oli samassa vapaa mies; ja jesuiiti-isät osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta pedoilta. Muutaman vuoden perästä oli jylhä korpi muuttunut kauniiksi viljelysmaaksi somien kylien kyljessä. Isät työskentelivät itse pelloilla ja opettivat kouluissa. Lähetysalue kasvoi ajan pitkään kokonaiseksi maakunnaksi, ja sillä tavoin syntyivät n.s. Lähetyskunnat Parana-joen itäpuolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. Tämän lempeän, isällisen hallinnon huomassa elivät indiaanit onnellisina ja tyytyväisinä.
Mutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava veljeskunta pois sekä Espanjasta että Portugalista, ja sen lähetyskunnat Amerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli täll'aikaa indiaanien tila johonkin määrin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, — ja neekerit olivat nyt heitä auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo maatilanherratkin, creolit, heidän apuaan yhteistä vihollista vastaan. Nämä, näet, saivat kärsiä paljon sortoa ja vääryyttä Espanjassa syntyneeltä joukkokunnalta, jonka käsissä oli kaikki yksin-oikeudet ja virat, etupäässä varakuninkaan ja kenraalikatteinin. Nämä emämaasta tulleet n.s. capetones halveksivat sekä indiaaneja että conqvistadorien jälkeläisiä. Emämaan virkavalta oli saanut aikaan tulli-järjestelmän, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta kuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat. Tullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehkäisi kaikkea yritteliäisyyttä. Muita kirjoja kuin hengellisiä ei saanut tuoda maahan, — mutta niitä tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet levisivät. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen kehoitusta näillekin siirtokunnille sortavaa emämaata vastaan.
Kun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen kuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut veljensä Josepin, kieltäytyivät Espanjan alusmaat Amerikassa tunnustamasta uutta hallitusta — käyttäen siten tätä tilaisuutta päästäkseen irroilleen koko emämaasta. Väli-aikaiset hallitukset, n.s. juntat, muodostuivat mikä missäkin suuressa kaupungissa, sotajoukko luotiin ja lähettiläs pantiin menemään Englantiin pyytämään apua.
Tämä lähettiläs oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta rakastava, isänmaallinen mies Venezuelasta. Hänestä oli tuleva Etelä-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eivät siirtokunnat paljoa piitanneet. Käytettiin vain hänen nimeään tarpeellisia valmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsenäiseksi, ja sen esimerkkiä seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba yksinään pysyi ja on yhä edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena. Kapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja Venezuela vain pitivät puoltansa. Edellisen sotaväkeä johti kenraali San Martin, jälkimäisen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa. 1819 yhdistyivät Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot voitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:nä. Silloin Uusi Granada ja Venezuela myös yhdistyivät liitto-tasavallaksi, joka sai nimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensimäiseksi presidentiksi. Peru oli vielä Espanjalaisten käsissä. Sinne tuli vihdoin, vapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta päin Bolivar. Espanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin viimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:nä 1824. Se oli kuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa loppunut. Sittenkun myöskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet, Ecuador ja Ylä-Peru lohjenneet Perusta sekä Paraquay ja Uruquay Buenos Ayres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen Amerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja kaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta luokasta tai ihoväristä. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi, mulatti, — kaikkein tuli nyt tarjota kättä toinen toiselleen. Tämmöiselle leveälle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja lepäävät sillä tänä päivänäkin, mutta potevat siitä huolimatta vielä entisten aikain mätähaavoja, joita tuo tietopuolinen yhtäläisyys ei ole kyennyt ummistamaan.
Bolivar ei suosinut tätä äkkinäistä yhtäläisyyden järjestelmää. Vapauden pelastamista varten tahtoi hän voimakasta hallitusta, joka kykenisi hillitsemään kypsymättömän rahvaan irti-pääsneitä intohimoja. Ylä-Perulle, joka hänen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati hän sen tähden valtiosäännön, joka hallituksen etupäähän asetti elinkautisen ylivaltiaan, diktaatorin, jonka myös tuli määrätä seuraajansa. Tätä hanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia vehkeitäkin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina Columbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 hänen 48 ikävuodellaan. Valtaansa oli hän käyttänyt hyvin. Oikeuslaitoksista perattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille, tiedettä ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riittäneet, pani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta omaisuudestaan oli hän jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. — Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa, jonka suurelle torille on pystytetty Etelä-Amerikan vapauttajan muistopatsas.
Brasilia, jota ensimmältä käytettiin paraasta päästä portugalilaisten pahantekijäin siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa Euroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana kolmas jakoi silloin koko pitkän rannikkomaan Amazoni- ja La Plata-jokien välillä rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat itsenäisiksi herroiksi kukin alueellaan. Työväkeä tuotiin emämaasta siirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja kohdeltiin täällä paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit vaikuttivat hyvää heidän keskenään. Mahtavat aatelisherrat menettivät sittemmin itsenäisen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille siirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen pääkaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka kuitenkin pian karkoitettiin.
Mutta Brasiliassakin herätti emämaan hallitus vähitellen tyytymättömyyttä, samoista syistä kuin espanjalaisessa Amerikassa. Portugalilaiset aatelismiehet, joita tänne siirtyi suuret laumat, saivat kaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-järjestelmä etenkin kauppa-asioissa ehkäisi vanhain siirtolaisten yritteliäisyyttä kaikilla aloilla. Kouluja ei ollut, eikä muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja päässyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensimäisen kirjapainonsakin.