Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehiä" "suuren suolameren" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli, jylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta iskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten sisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin taikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä kauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä, huoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. — Nyt ovat kalpeanaamat kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko hänen entisen metsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten erämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä, niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä alueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.
Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti hän häntä kyllä vieraanvaraisesti, "vihreillä tähkäpäillä ja pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi korven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista hävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa, ja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedellä", huonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet kohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui ainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet, sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.
Olihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa häntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen päänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan ulos, terävä sotatappara kädessään.
Missä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat riistamaat? — Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta, missä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain puhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama elämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen kannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä, ei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin verraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa lymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat vastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle. — Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat maan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä alueita sanotaan "reserveiksi." Siellä saivat he Yhdys-Valtain hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee näitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut, jolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä päivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat jälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. — Silmäilkäämme heitä vielä pikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen maailman musta multa.
Siellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin saakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia heimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä siouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä mitään peljättävää. Mutta siellä asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit," itsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä he kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai tummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat muodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat —taikka ainakin arvelevat olevansa — vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen tai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää, kesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o. jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja muiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan. Nyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin käytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä vapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta vaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan tai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä pitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi säälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen päänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi itseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla, tappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. — Indiaanin sotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo "sotakotkan" höyhenillä koristettu "kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka jälkeen se jälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa. Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina hänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin — ei vaan "suuren hengen" luo noille "lempeille ja kauniille metsästysmaille."
Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen, miettiväinen — ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen näkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen ole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on salaperäistä, se on "lääkettä." Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat "lääkemiehiä", mahtavan soturin puukko on "suuri lääke" ja ensimäinen höyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin "lääkettä." Lääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen indiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän "lääkkeensä" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä, hän ei mistäkään hinnasta myy "lääkettänsä." Se — ynnä tomahawkin ja piipun kanssa — seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen. — Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja hämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan kertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää meidän olojemme ihmeitä, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on indiaanilainen sananparsi.
Alku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei tahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen ilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun kalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo siitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää Pohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.
Ens' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen asemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa taikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli turhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli hän liian ylpeä. "Isät" — sanoi kerran muuan etevä päällikkö hallituksen asiamiehille — "te neuvotte meitä kaivamaan maata ja vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme mihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi. Armahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä." Ja he ovat saaneet mennä.