Onneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitkäksi aikaa jäänytkään Hollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, näet, koko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myöskin "Uusi Ruotsi" v. 1664 Englantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan silloin olleen 600. Vuosisadan mennessä umpeen olivat he kasvaneet likimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyivät hyvin uudessa maassaan, ja ruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu Delawaren rannoilla. Ja niinkuin meidän päivinämme kansalaisemme Amerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeillä tuon tuostakin kutsuvat sukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinpä silloinkin jo tämmöiset kiitoskirjeet tehtävänsä tekivät. Niinpä v. 1664 Amsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko suomalaisia perheitä, yhteensä 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia, jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies Amsterdamissa tästä seikasta mainitsee, olivat nämä matkalaiset enimmäkseen umpisuomalaisia — ainoastaan muutamat miehistä osasivat ruotsiakin, — heidän lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he valittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa, sillä he eivät olleet suorastaan Suomen puolelta). Heillä oli muassaan muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä maata paljon kiitettiin. Niinpä olivat he päättäneet muuttaa sinne. Tokko sitten perille pääsivät, ei tiedetä. —
Englantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren Ruotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva englantilainen kansallisuuskin, mutta mitä tämmöinen yhteiskunnallinen yhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan kansallisuuteen, on tietysti toinen asia. — William Penn (katso alemp.) kuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: "He ovat suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä; eivät kuitenkaan ole paljon edistyneet hedelmäpuiden hoidossa ja istuttamisessa, ikääskuin enemmän haluaisivat tarpeiden täyttämistä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan että indiaanit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjotessaan heille hyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He kohtelivat minua ystävällisesti, kunnioittavat esivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo väkeä ja ruumiiltaan rotevat, niin heillä on kauniit lapset ja melkein joka huone täynnä; muutamilla on kuusi, seitsemän, jopa kahdeksankin poikaa. Ja heidän kunniakseen täytyy mun tunnustaa että harvoin olen nähnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia."
Vaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla Englantilaisten yhteydessä yleensä oli hyvä olla, näkyy kuitenkin ens' alussa — ennenkun William Penn sai tämän alueen omakseen —vallinneen jonkunmoista tyytymättömyyttä, johon lienee etevin syy ollut englantilaisen kuvernöörin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset; ja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan isäntien ja Pohjolaisten väli vähäisen kapinan kautta, jossa etupäässä Suomalaiset näkyvät olleen osalliset. Muuan seikkailija, kylän kesken Pitkäksi Suomalaiseksi (Långe Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa kenraali Königsmarckin poika sekä saaneensa emämaasta toimeksi jälleen saattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. "Hän sai monta seuralaista varsinkin Suomalaisista", mutta pian tuli hänen valesyntynsä paljastetuksi, kapina tukehutettiin ja järjestys palautettiin. Långe Finn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. "Hänen seuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon." Koko tämä seikka on muuten joteskin hämärä.
Siirtokunnan kirkollinen tila kävi 16 sataluvun loppupuoliskolla joteskin ahtaaksi, se kun ei enää saanut mitään pappia vanhasta emämaasta. Siihen saakka oli heillä aina ollut oma sielunpaimenensa, m.m. muuan Johana Campanius, joka myöskin on kirjoittanut kertomuksen siirtokunnan ensimäisistä vaiheista. Niinikään oli heillä kolme kirkkoa. — V. 1693 lähettivät siirtolaiset — sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle XI oli saanut tiedon heidän tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa, Gezeliusta, heitä auttamaan — kirjoituksen Ruotsiin, antaen siinä pyydettyjä tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista pappia, jotka lupaavat palkita, sekä joukon hengellisiä kirjoja, joista lupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he elävänsä varsin onnellisina maanviljelyksellään ja hyvässä sovussa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Hengellisessä suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoituksessa lisätään: "Suomalaista pappia ei ole meillä ollut emmekä tarvitsekkaan, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia." Muassa oli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheistä. Niitä oli yhteensä 139 ja asukkaita kaikkiaan 938. Nimissä huomaa monta, jotka silminnähtävästi ovat suomenkielistä syntyperää, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen), Eric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko) y.m. — Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko ruotsinkielisiä kirjoja. Suomalaisista ei enää ollut puhetta. Heidän kielellinen kansallisuutensa oli jo tähän aikaan sammunut; eikä olekkaan siinä mitään ihmettelemistä, koska ei ollut milloinkaan mitään vaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen säilyttämisestä olisi huolta pitänyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui heidänkin kansallisuutensa vähitellen, niin että 17 sataluvun loppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kieltä. Sillä kielellä täytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yhä lähetettiin vanhasta emämaasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v. 1831. Hänen nimensä oli Niilo Collin.
Se erämaa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki, on nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen työt yhdessä kaunistaa. Kolmella valtiolla on siitä osansa: Kristiinan ja Fort Casimirin ympärillä leviää pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden Göteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin ympärystö New Jersey-valtiota, — kaikki voimakkaan ja vapautta rakastavan väestön hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset helposti sulivat yhteen.
5. Maryland. Carolina.
Melkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa Potomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi asutukselle. Tämän maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia. Siihen saakka oli menetelty niin, että kruunu luovutti omistusoikeutensa seuroille eli yhtiöille, "komppaniioille", jotka sitten toimittivat asutuksen. Sillä tavoin oli syntynyt Virginia, sillä tavoin Uusi Englantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimmäkseen suosituilleen ja hovimiehille, mutta myöskin velkojilleen lahjoittaa isoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siitä oliko samat alueet jo ennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen proprietor, omistaja.
Sillä tavoin sai lordi Yrjö Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n ministereitä, tältä omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan, Potomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelmällistä maata, jolla oli hyvät satamat sekä Chesapeak-lahden että Atlantin rantavedessä. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies. Itse hän oli uskonluopio, katolisuskoon kääntynyt, ja hän avasi maansa kaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan muutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mitään kirjoitettua lakia tuli uskonvapaus pian käyttöperäiseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai nimensä kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan hallitussäännön kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi lordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa taikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin kesäkuun 22 p:nä v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta päästä lordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli Maryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen pääkaupunki Baltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja.
Toisin menettelivät sitä vastoin maan mahtavat Carolinassa. —Tämän siirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset hugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myöhemmin tunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettiläiset Ranskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset pian kyllä tämän hirmutyön, mutta kun sittemmin englantilaisia uutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko joukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi, jäivät Ranskalaiset lopuksi vähemmistöön. Näin ollen, ja kun Ranskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat jättäneet koko siirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylhäisille englantilaisille aatelisherroille, jotka tällä lavealla alalla saisivat hallita ja vallita mielensä mukaan. Siihen kuului silloin sekä Pohjois- että Etelä-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheitä Uudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijöitä, Languedoc'in hugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia, Englantilaisia Barbados-saarelta Länsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury, tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan etevimpiä isäntiä, sommitteli yhdessä filosofi Locke'n kanssa siirtokunnalle hallitussäännön, jonka mukaan tänne oli perustettava perinnöllinen aatelisvalta ja keski-aikainen läänityslaitos. Maa jaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin "maakreivineen" ja "kazikeineen", ja tämän maa-aatelin valtaan jätettäisiin koko lainsäädäntö ja veroitus. Tähän loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin valtiokirkkokin, piispoineen ja muine pääpappineen.
Mutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eivät tästä loistosta vähintäkään välittäneet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken suurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava valtiollinen hullutus. Siirtolaiset sitä paitse olivat jo itse säätäneet hallitusmuodon, joka paremmin vastasi heidän tarpeitansa. Se kannatti itsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heidän täytyi tosin pitää luonansa proprietorien eli omistajien lähettämä maaherra, mutta tarkasti valvottiin ett'ei tämä saanut vähintäkään supistella heidän oikeuksiansa; ja kun kerran eräs kuvernööri semmoista yritti, pistivät he hänet laivaan ja lähettivät takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa oli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei kohta nimeksi, täydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein jättivät koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono "affääri."