4. Uusi Ruotsi.
New Yorkin ja Marylandin väliseltä rannikkomaalta laski lavealla lahdella valtamereen Delawaren kaunis joki, indiaanien Poutaxat. Eräänä päivänä maaliskuun alussa vuonna 1638 purjehti sen suusta sisään kaksi laivaa, täynnään matkalaisia, jotka toivoloistoisin silmin katselivat ympärilleen. Aukeni siinä heidän edessään lavea laakso, jota korkeat, metsää kasvavat kukkulat ympäröivät, ja sen halki väreili, niin kauvas kuin silmä kannatti, joen hiljainen juova. Sieltä täältä sivulta päin lirisi emävirtaan pienempiä puroja, joiden kirkas vesi välkkyi niin viehättävänä kevät-auringon loistaessa. Ja olipa matkalaisten vasemmalla puolen rannalla erittäinkin miellyttävä maisema, —metsineen, kukkuloineen, laaksoineen ja lirisevine puroineen. Se muodosti vähäisen niemimaan. Ja "he laskit laivansa rannalle, kävit maalle astumaan". Paikka sai heiltä nimekseen: Paratiisi-niemi.
Nämä matkalaiset tulivat Ruotsista. Oli, näet, täälläkin halu ja into herännyt ottamaan osaa muun maailman suuriin yrityksiin valtamerten takana, ja jo Kustaa toinen Aadolf oli puuhaillut kauppayhtiötä, jonka tuli toimia kaikissa maan-osissa, siten myöskin Amerikassa. Tänne oli perustettava ruotsalais-saksalainen siirtokunta —turvapaikaksi kaikille vainotuille kristityille. Eikä saisi siinä siirtokunnassa koskaan mitään orjuutta olla. — Kuninkaan kaaduttua Saksan suuressa sodassa, raukesi tuuma toistaiseksi tyhjiin; mutta pari kolme vuotta myöhemmin tuli Peder Minuit, Hollantilaisten virkaheitto maaherra Uudessa Amsterdamissa, Ruotsiin ja ehdoitti kansleri Axel Oxenstjernalle siirtokunnan perustamista Delawaren rannalle. Seuraus olikin että tuuman toteuttamista varten syntyi ruotsalais-hollantilainen yhtiö, ja tämän kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen ne nyt oli, jotka ankkuroivat Paratiisi-niemen rantavedessä. Seutu, johon matkalaiset täten asettuivat, oli viljelyksen puolesta peräti autio, oli erämaa, mutta asujamia siellä kuitenkin kuljeskeli, nimittäin minqua-heimon indiaaneja. Näiltä osti Minuit pitkän maakaistaleen, joka kauppakirjan mukaan ulottui joen suusta nykyiseen Trenton'iin asti, — lähes 20 suom. penikulmaa. Itäiseltäkin puolen Delawarea ostettiin sitten rannikkomaa lähinnä joen-suuta, niin että purjehdus merestä sen sisään kävi 8 penikulmaa ruotsalaisen alueen läpi. Pienen kylkijoen päähän, noin 6 penikulmaa Delawaren laskupaikoilta, rakennettiin linnoitus, s.o. ampumarei'illä varustettu hirsitalo ynnä muutaman mökin kanssa. Se sai nimekseen Kristiina, Ruotsin nuoren naiskuninkaan kunniaksi. Paikalla, jolla tämä ensimäinen ruotsalainen uutiskunta majaili, sijaitsee meidän päivinämme Wilmington, suurin kaupunki Delaware-valtiossa.
Indiaanein kanssa eli nuori siirtokunta alusta alkaen hyvässä sovussa, noudattaen oikeuden ja inhimillisyyden käskyjä heitä kohtaan. Pian joutuikin sentähden tuottava turkisten-kauppa melkein yksinomaan Ruotsalaisten käsiin. Majavan-nahkoja sekä sen ohessa tupakkaa saivatkin sittemmin melkein joka vuosi Ruotsista lähetetyt laivat siirtokunnasta vietäväkseen. Mutta ell'ei indiaanein puolelta mikään vaara uhannut, niin tuli sitä sen sijaan toisaalta päin. Minuit oli vakuuttanut että maakunta molemmin puolin Delawarea muka oli vapaata. Mutta itse teossa väittivät sitä omakseen sekä Hollantilaiset että Englantilaiset, ja jo v. 1638 julistutti hollantilainen kuvernööri Uudessa Amsterdamissa, Wilhelm Kleist, epäyskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus asettua näille maille. Sitä paitse olivat Hollantilaiset Delawaren itäiselle rannalle, vastapäätä Schuyilkill-jokea, rakentaneet linnoituksen, nimeltä Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja turvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat toivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat; mutta Hollantilaisilla oli, heilläkin, puolestaan heti näyttää ihan samallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen kauppakirjoissa. Ilmeistä vihollisuutta ei vielä kuitenkaan syttynyt, mutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja siitäpä viimein puhkesi julkinen kähäkkä, joka vaikutti Ruotsin vallan kukistumisen Delawaren rannoilla.
Peder Minuit'in jälkeen, joka jo muutaman vuoden perästä joko kuoli Kristiinassa taikka lähti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset) hallitsi sitä luutnantti Mauno Kling ja hänen perästään luutnantti Pietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli varsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, lähetti kuvernööriksi Johana Printz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta sodasta. Tämän herran kanssa ei ollut leikkimistä. Hän piti ankaraa kuria itse siirtokunnassa, ja sekä Hollantilaiset että Englantilaiset saivat häneltä oppia pitämään Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan hollantilaisille kuvernööreille käytti hän käskevää kieltä ja ymmärsi pontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta joella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. Tätä varten rakennutti hän koko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja Schuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yläpuolelle, Tenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi Göteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin, joka sitten kauvan pysyi hänen perheensä hallussa. Sen ympärille sekä rannalle vastapäätä etevimmät siirtolaisetkin pesänsä tekivät. Muhkea puinen kirkko niinikään kaunisti tätä paikkaa. Vastapäätä hollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin Uusi Korsholm. Siltä paikalta meidän päivinämme Filadelfian kaupungin komeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana suurena kauppaväylänä. Sen tähden perusti Printz sen varrelle kaksi puulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mölndal. Viime-mainittuun tehtiin ensimäinen vesimylly. Penikulman matkan päässä Göteborgista alaspäin sijaitsi Upland niminen linnoitus.
Hieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siinä asuivat yhdessä Suomalaiset.[11] Paikan nimenä on meidän päivinämme "Marcus Huck". Uuteen Ruotsiin siirtyneistä Ruotsin alamaisista oli, näet, melkoinen osa meidän kansalaisiamme, vaikk'ei tiedetä aivan kuinka paljon. Ei liioin voi varmuudella päättää milloin ensimäinen siirtolaisparvi Suomalaisia tänne saapui. "Kalmar Nyckel" ja "Gripen" niitä ei ainakaan vielä tuonut, tuskinpa sitten vielä pariin vuoteen mikään siirtolaislaiva. Vasta myöhemmin, kun emämaassa kävi vaikeaksi saada ihmisiä tänne muuttamaan, ryhdyttiin — kuten ruotsalaiset lähteemme tietävät mainita — siihen erinomaiseen hankkeesen, että Suomeen ja Ruotsin vuorikuntiin pantiin menemään pestaajia, joiden tuli yllyttää ihmisiä muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin määrä siirtolaisia oli siten tällä tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti heidän joukossaan lienee myöskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia (arvattavasti Vermlannista), "joita oli vangittu sen tähden, että he luvattomasti asettuivat kruunun metsiin". Pian kuitenkin syttyi oikea siirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin että, heidän pyrkiessään lähteviin laivoihin, sadottain täytyi käskeä pois. Ja erittäinkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli hänen raukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa hän toivoaksensa pääsisi paremmin leiville kuin täällä kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden aikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinpä m.m. mainitaan Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa vuodelta 1649 että kerrassaan koko 300 Suomalaista oli pyytänyt päästäksensä Uuteen Ruotsiin. Montako sillä kertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedetä. Printzin seurassa kenties jo tuli suurempi lähetys meidän kansalaisiamme. Että ne muodostivat jonkinmoisen "valtion valtiossa", osoittaa heidän kasaantumisensa paraasta päästä yhteen paikkakuntaan: Finland'iin.
Printzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehkä tärkein Elfsborg, Delawaren itäpuolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli, näet, tykkineen joen suuta, ja sen varustusväki tutki kaikki hollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. — Siten oli Printz pannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten vaikutukselta, ja kyllä hän olikin tuima herra puoltansa pitämään, mutta mitään varsinaista valtioviisautta hänessä ei näy ensinkään olleen. Viisi vuotta kävi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen Amsterdamiin uusi maaherra, joka oli yhtä ponteva kuin Printzkin, mutta sen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. Hänen nimensä oli Peder Stuyvesant. Ahdistaen Printziä hänen omilla aseillaan, purjehti Stuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienellä laivalla Delawaren suusta sisään ja perusti (v. 1651) sen länsirannalle, ainoastaan penikulman matkan päähän Kristiinasta, hänkin puolestaan linnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. Tämä linnoitus, joka voi estää laivoja pääsemästä sisään jokehen, sai kunnon Printzi-herran raivostumaan. Mutta hän ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia Uuteen Amsterdamiin, sillä kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut minkäänlaista apua, ja Uusi Göteborg oli palanut poroksi ynnä melkein koko hänen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli hän pyytänyt tullaksensa kutsutuksi pois, mutta mitään vastausta saamatta. Silloin lähti Printz herra syksyllä v. 1653 tiehensä siirtokunnasta, jätettyään hallituksen vävylleen, Johana Papegojalle.
Mutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista lähetetty, kulki hänen ohitsensa matkalla. Siinä oli muassa kauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli lähetetty apumieheksi kuvernöörille. Rising oli ponteva ja päättäväinen mies. Purjehtiessaan Delawaren suusta sisään, laski hän laivansa Fort Casimirin edustalle ja pakoitti linnan vähäväkisen hollantilaisen varustusväen antautumaan. Ruotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan kuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen jälkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus jäi Risingin käsiin.
Mutta kuultuaan että Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi Länsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja, Stuyvesant'ille käskyn viipymättä hyökätä Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli pantava tämän komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6 à 7 sadan miehen kanssa joen suusta sisään ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin kävi syyskuun 18 p:nä Kristiinankin, ja sillä oli koko Uusi Ruotsi valloitettu. Kuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa.
Sekä Kolminaisuuden-linnan että Kristiinan varustusväet saivat lähteä tiehensä kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernööri virkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin alamaisille; mutta — sanotaan kuitenkin heittämysehdoissa —"jos jotkut Ruotsalaiset ja Suomalaiset eivät tyydy lähtemään, niin kuvernööri Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos siihen taipuvat, niin heitä ei ole väkivallalla pysyttäminen; mutta ne, jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augsburgin tunnustuksessa ja pitää tykönänsä yhden opettajan". Ainoastaan 19 miestä teki uskollisuus-valan Hollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee ollutkaan, — harvassa vain oli niitä, joilta lähtöä tuli. Kaikkein useimmat jäivät paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi käyneet. Vaikka siis emämaan valta oli loppunut, elivät Ruotsalaiset ja Suomalaiset ikääskuin pienenä omana yhteiskuntana itsekseen, Hollantilaisten heitä yhä vieläkin karsain silmin katsoessa. Valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa ryöstöä ja väkivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli epäluuloinen ja siten kyllä tirannillinen. "Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alaiseksi, joko ystävyytensä tähden indiaanien kanssa tai muista syistä, muutettiin hän heti vastoin tahtoansa Uuteen Amsterdamiin". Kaikki, jotka olivat asuneet Kristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksinomaan isännöidä virran laskupaikoilla. Sillä tavoin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmän yhdessä, säilyttäen jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin päästessä yhä enemmän voitolle. Heidän voutinaan oli Hollantilainen van Dyke, mutta alavoutina eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka heti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle "ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle" pantiin veroa 5 à 6 hollant. gylleniä.