Tämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa Virginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire. Proprietori-siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware. Näissä kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi "kamaria;" mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä voimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin nimitytti enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s. kartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia olivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse kaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut mitään veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinikään kansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts, kunnes, kuten olemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja uudessa, joka saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen perästä, ei enää ollut oikeutta kuvernöörin valitsemiseen.
Valtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään niiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli Uusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine, kansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia, puhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta tästä kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä kohden vetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden puolesta taisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin Massachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi virginialainen mies. — Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain erilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi, englannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.
XIII.
Englantilaiset valloittavat Canadan.
Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan. Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein jokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes veljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta tämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä, joita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.
Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa, kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija, nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret sotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset maksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja seurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.
Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty. Alleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue, jota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin — 1750-luvun alussa — Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa yrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.
Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana, kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden. Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus, samalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön aprikoiva äly.
Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi, v. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli muodostettu siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona kävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto kallistuvan Ranskalaisten puolelle, ja heidän peitetyt patteriansa syöksivät ryntäävän vihollisen takaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana pimeänä syysyönä kuljetti Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten Ranskalaisten takana olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä äkki-arvaamatta pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan hyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän tuli, että heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein hävisivät hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta sen hinta kävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai hän kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman vihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä, antaen viimeisen määräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin urhokas Montcalm oli haavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin kuin onnellisempi vastustaja.