Tämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo seuraavana päivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myöskin Montreal oli menetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli Englannin omana.

Syynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta ulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli enimmäkseen jäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku linnoitus tai kuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy siellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen rannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi sitä vapautta, joka yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää. Virkamiehet, jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa ala-ikäisyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa. Uutisasukas oli vapaa, ja hän piti sitkeästi kiinni kerran voittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti hän lujan yhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä eikä niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden — Ranskalaisten — esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla. Maaherrat ja jesuiitit riitelivät alinomaa, ja virkamiehet elivät lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan valtaa pystyssä, mutta hänen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan siirtolaisia Canadassa säästi Englanti minkä mahdollista, antaen heidän kauvan säilyttää keski-aikaiset läänityslaitoksensa, jopa oikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan liian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla epäkodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta se kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen siirtomaa, on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada on, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta kuin nimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain luopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen melkein täydellisen itsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen halua.

1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-Amerikassa liiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse sisällistä hallintoansa, — siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri onkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan alueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek) sekä sisämaan metsästysmaita, myöskin metalli- ja kalarikas British Columbia lännessä, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen Pacific-rantatien kautta on yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.

XIV.

Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat.
Benjamin Franklin.

Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa — niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat — arveli siirtokuntain olevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä tämä "merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää helposti. Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki siirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta vietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan kuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella salakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin että siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan, mutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista teollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-orjain tuonti; ja siinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä Englannin kauppiaat että sen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyön kautta tukehutettiin vapaa työ ja siten kaikkinainen teollinen yritteliäisyys. Samaa tarkoitusta varten oli jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä enemmän kuin kaksi oppipoikaa.

Ja muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa selvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin jaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet viljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain mukaan, ennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia rasituksia tahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä vastustus voi pelastaa heidän vapautensa.

Tämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät maaherrat useimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne ainoastaan parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa ystävien kautta hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryöstöistä oli jaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin tähän aikaan vallan törkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin jäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten taas äänensä hallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti joskus kähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen kapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin palkkansa siirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät tavallisesti puoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta tirannillista maaherraa.

Tästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne sentähden varoivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimpäänkin kuntaan. — 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemistä omissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat saivat jäädä joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä. Kirjoituksissaan kotimaahan oli heillä aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat kapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun tämä kotimaa nyt jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään kolmetoista itseään-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia oli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina olivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia auttaa; mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu ja kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa päässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu siirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi veroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita. Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos lakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä arvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen sotajoukko, jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin määräämän veron kautta.