Tätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761 vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että kaikki tuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten haltuun ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia. Oikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta myöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat siirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset, jotka olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren toiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!
Mutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä siirtokunnat ikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja onneksensa oli heillä etupäässään älykkäitä, taitavia, pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa taasen on epäilemättä etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle oikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka köyhän käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan tahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi hyväntekijäksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi tiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista uraa kuin melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä. Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä tänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään esteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on pidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-tunteesta. Niinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan omin päinsä, käyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan viljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan etevimmät yksityiset henkilötkin koulua käymättä itse itseänsä opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintöjen, valtiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-hengen etevin ominaisuus — erämaan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin keksijöihin saakka. — Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään kokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden tässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706 saippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten käsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään, tuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi kyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana lähti hän Filadelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja kynämiehenä pian herätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri kehoitti häntä lähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden kirjapainon perustamista varten, antaen hänelle vekseleitä, jotka Englannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti, mutta Londonissa eivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen nuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi muutamaan kirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti takaisin Filadelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon, lennättäen siitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti kaikellaisia epäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinikään kirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi sopivia kirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän, useimpa leikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin sanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän unohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin tutkimukset sähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 näki hän erään semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, säilyvän palamatta. — Suurin on Franklin kuitenkin väsymättömästi toimeliaana isänmaan-ystävänä. Lahjomattoman rehellisyytensä ja pontevaa toimekkuutensa tähden — hänen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m. Filadelfian yliopisto — saavutti Franklin kansalaistensa yleisen luottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen johtavaksi sieluksi. Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista kansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat liittyivät yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan kokoontui v. 1754 edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in varrella neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen varsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta myöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin sijan täytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä englantilainen kenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa sikseen, koska eri maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsenäisyydestään; mutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan paraimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin aikanansa toimeen ryhdyttiin. — Riidan syttyessä siirtokuntain ja emämaan välillä, lähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain asiamiehenä Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja täällä moni Englannin jaloimmista miehistä — niimpä esim. vanha Pitt — koki häntä parlamentissakin säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin ärtyinen Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen englantilaisten ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville. Ministerit suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa hankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa epä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. "Ellen minä tunne maanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan mahdottomat panna toimeen."[12]
Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti vain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat kiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn. Nämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin, urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille annettu valtakirjat — n.s. writs of assistance eli apukirjat —, jotka valtuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein virkamiesten apua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa vihaa, varsinkin Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina kärsivät siitä enimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti vastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John Hancock, harras isänmaan-ystävä, hän, joka sittemmin valittiin presidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsenäisyyden-julistuksen. Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten toimeen-panemisessa, kieltäytyivät nämä semmoista apua antamasta. Yleinen syyttäjä silloin haasti heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten asianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka tätä varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti näitä syytettyjä. Otis näytti toteen että "writs of assistance" sotivat suorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin pyhyyttä ja häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. "Minä olen valmis viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä väkivaltaa, joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi," lausui hän uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin kaikkialla ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen, — ja talontarkastukset taukosivat kerrassaan.
New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän asetuksen voimassa-ollessa.
V. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti — uuden ja yhtä tyhmän ministeristön päästyä hallitukseen — lain, joka määräsi tullit sokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita muista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat tuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä semmoisia tarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin kotitekoisissa vaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto vähentyisi. — Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti seuraavana vuonna karttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi kaikki viralliset asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. Tämän veron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille virkamiehille. Asetuksen säätämistä kokivat kuitenkin muutamat viisaat miehet Englannissakin ehkäistä. Vanha William Pitt piti loistavia puheita sitä vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siitä, että Amerika tämmöistä väkivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan ministeri parlamentissa arveli että siirtomaiden tulee rahallisella kiitollisuudella muistaa sitä emämaata, joka muka oli niitä "perustanut, kasvattanut ja suojellut", nousi kenraali Barré, joka oli ottanut osaa Canadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja lausui m.m. seuraavat sanat: "Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä niinkään. Teidän sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset pakenivat teidän hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa he saivat taistella kaikkia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi inhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestivät he kärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä pitäneet niitä minäkään niihin kärsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea isänmaassansa niiden puolelta, joiden olisi tullut olla heidän ystävinään, sillä he tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. — Vai tekö olette niitä kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyivät, koska te ette niistä piitanneet mitään. Ja kun te rupesitte niitä kysymään, tapahtui se ainoastaan teidän saadaksenne lähettää semmoisia miehiä niitä hallitsemaan, jotka kenties vain olivat kätyrien kätyriä muutamille tämän parlamentin jäsenille, ja joita toimitettiin sinne heitä vakoilemaan, kuvailemaan heidän tekojansa mitä pimeimpään valoon ja iskemään heihin kiinni kuin petolinnut, — henkilöitä, joiden menetystapa monta kertaa on ollut vähillä saattaa nämä vapauden pojat raivoon, henkilöitä, jotka koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin siirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat päässeet joutumasta oikeuden käsiin kotimaassa. — Vai tekö olette heitä suojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teidän puolustustanne varten, ovat jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa maata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne pienet säästönsä. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta asti on elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä." — Nämä sanat eivät tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne kohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä Englannin kansassakin.
Karttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että Englanti nyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä veroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää pysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset tämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi. Virginian kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä, joissa selitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-arvoisia, saman kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niitä veroittaa eikä säätää niille lakeja ja että karttapaperi-asetus oli mitätön. Nämä päätökset, joita Virginian vanhoilla-olijat vielä kokivat ehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi, hyväksyttiin kokouksessa kuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset. Sen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksiä, "Vapauden poikia", jotka estivät englantilaisia viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä samana vuonna täytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.
Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi ja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi tullin nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt eivät Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita ensinkään. Bostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät miehet vastustivat julkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi rykmenttiä Amerikaan pitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernööri sai käskyn vangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat pitäneet "kapinallisia puheita", nimittäin John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli — vaikka varsin köyhä — rehellisyytensä, järkevyytensä ja kansanmielisyytensä vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa kunniassa pidetty kansalainen. Ja näitä molempia kansan luottamusmiehiä ei uskallettukaan vangita.
Kun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita maahan, rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei tuottanut mitään. Tämä oli huono "affääri", ja nyt oli pakko lakkauttaa nuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava, mutta nimeksi vain — sillä siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa emämaan veroitusoikeus — ja niin vähäpätöinen, ett'ei se maksussa merkinnyt mitään. Päin vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin suuria helpoituksia teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat ostaa heidän teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen. Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen päivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan englantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin Bostonilaiset, jotka eivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä teestä, päättivät ett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja illalla joulukuun 26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernöörin käskystä olivat rannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita työmiehiä ylös noiden kolmen teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut auki ja paiskasivat niiden sisällyksen mereen. Se oli "Bostonin tee-iltama" (the Boston teaparty), oli ensimäinen korvapuusti rasitetun kansan puolelta häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli pitävänsä kaikki ohjakset käsissään. "The Boston teaparty" avasi pitkän jonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, — eikä ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun kuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa ja hukutti ne sortajainsa vereen.
Mutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin kuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka tuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt, Bostonin satama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että kuvernööri saisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa sulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko jäi leivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan asiaksi.
Syksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista Filadelfiaan, josta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He kyllä sanoivat olevansa uskollisia emämaalle, mutta sortoa ja orjuuttamista eivät kärsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan tekemistä varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen välipuheen kautta yhteiseen puolustukseen. Seuraavana keväänä — huhtik. 19 p. 1775 — lähetti englantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin, sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka turvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan lähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa tehtävänsä, mutta paluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kylän tienoilla rupesi heidän tiheihin riveihinsä tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon, joka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, — ja ainoastaan puolet sotamiesparvesta pääsi hengissä takaisin Bostoniin.