Sota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin parlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän: "Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, — yhtä vähän kuin minä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!" Mutta hänen neuvojaan ei kuultu.
XV.
Vapaussota. Yrjö Washington.
Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa heistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he tarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman hyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan linnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston aseita ja ampumavaroja. — Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin, joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.
Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, — tuskinpa enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina hänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen, tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan muistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat: "Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa sydämissä."
Mutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo maanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin virginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan, rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja ylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti hänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin, ollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt hallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.
Tämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen äiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli juurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella maita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja uida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan pikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot. Matematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa, niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta erittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä, veljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa viime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille. Shenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin rastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja maanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista metsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta useimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin metsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä palkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden sotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt harjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia sotatieteellisiä kirjoja — kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Hän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa, jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n. Kuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan varustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754, tuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali Braddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui tappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella lopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput ilmaan.
Washington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan, Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista perhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät, jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington. Emämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous oli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin silmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli Washington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla myönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa, jonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen tähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän perästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut nostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö Washington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: "Minä pyydän jokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä päivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne itseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu." Samassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä isänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen historiansa on historian kauniimpia lehtiä.
Uuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin, olivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa taistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten haltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan väestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen eversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen. (Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman korkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan ryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi selkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin kukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000 miestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän kimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut. Lopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja vallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut. He olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin verraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset pitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli, saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti kunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta halveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi viholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa hänen varoituksilleen.