Sota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet, Yorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan oli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa 1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.
Vihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan itsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New Yorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä kulki juhlallisesti sisään.
Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen, näiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa kauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä ruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset tässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa pyörristyttävän julmastikin.
Sotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja tyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä elättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan alkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt. He pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei sitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois lännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian järjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat koko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten eri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa sotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin, sysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat, ylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui joulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti päällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään. Syvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette hetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa, loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne, kunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina, turvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette luottaneet isänmaan menestykseen."
Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.
XVI.
Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington.
Uusi sota ja uusi aikakausi.
Yhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin muodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mitään varsinaista liittokuntaa eli unionia ei ollut vielä syntynyt. Konfederationin eri jäsenet, "valtiot", olivat vieläkin täydellisesti itsenäiset, ja se valta, jonka he muutamia yhteisiä asioita varten olivat kongressille suoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinpä veroitus-oikeus esim. yhä vielä oli kunkin eri valtion omassa vallassa. Kongressi saattoi päättää mitä ja kuinka paljon hyvänsä, asiain toimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. Tämä todellisen keskusvallan puute oli kyllä jo sodan aikana käynyt varsin tuntuvaksi, ja Washington oli — kuten olemme nähneet — yhtä mittaa ollut pahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei tämmöistä isäntävaltaa ollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui tämä puute melkein yhtä painavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, erittäinkin Englantiin, oli järjestettävä, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan kanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea tätä varten tarvittiin vahvasti järjestetty liittovalta.
Mutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan omatakeisesti, itse itsensä kasvattaneet ja yhä vieläkin pitivät itseään omana erityisenä kokonaisuutena kukin alallansa, eivät niin hevillä luopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat päin vastoin epäluulolla kaikkia yrityksiä semmoisen keskusvallan synnyttämiseen, joka tulisi rajoittamaan heidän itsenäisyyttään. Varsinaisen liittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta puolen tämmöisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-nähtävä, koska — kuten katkera kokemus osoitti — eri jäsenten menestys juuri riippui koko ruumiin terveydestä ja voimasta.