Tämä taistelu kokonaisuuden ja osien kesken kävi 1780-luvun loppupuolella ankaraksi sana- ja kynäsodaksi, jossa edellinen vihdoinkin oli vievä voiton jyrkän erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita nimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan liittovoiman ystävät ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat. Federalistisen liikkeen etupäässä olivat kirjailijoina ja puhujina Alexander Hamilton ja James Madison.
Madison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykynsä kautta saavuttanut suuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka hän sittemmin muutti mielipiteitä ja astui "demokraatisen" eli muka kansanmielisen puolueen johtajien joukkoon, oli hän kuitenkin tällä haavaa federalisti ja vaikutti valtiossaan unionin hyväksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa toimittamaan tuon tuostakin ilmestyviä lentokirjoja, — jotka lukemattomissa kappaleissa levisivät pitkin maailmaa ja tukevilla syillä puoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua Länsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja muutti sitten New Yorkiin, jossa hän, harjoitettuaan ahkerasti valtio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistöön ja viimein pääsi Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m. harrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri "konventti", joka toukokuun 25 p:nä 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen liittolakien säädännöstä. Siihen oli tullut edusmiehiä kaikista valtioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myöskin Washington ja unioni-aatteen synnyttäjä Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Washington.
Tämän konventin työ kesti kaiken kesää, ja taistelu oli toisinaan tuima kyllä federalistien ja antifederalistien välillä, edelliset kun, Hamilton etupäässä, mielivät hyvin lujaa liittovaltaa ja jälkimäiset taasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan jätettäväksi eri valtioille. Mutta miten siinä soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi lopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eriävien mielipiteiden kesken, ja syyskuun 17 p:nä varhain aamulla oli viimeinen pykälä Amerikan Yhdys-Valtain perustuslaissa hyväksytty. Sinä hetkenä juuri nousi aurinko, ja vanha Franklin lausui, sitä osoittaen, paikaltaan: "Nyt nousee Amerikan päivä!"
Tällä tavoin omaksuttu valtiosääntö kaipasi kuitenkin vielä eri valtioiden vahvistusta, ja tässä kohden ponnistettiin vielä paljon vastaan. Niinpä Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden lopulla ja Rhode Island siitäkin puoli vuotta myöhemmin. Mutta unionin valtiosääntö oli kuitenkin lakina jo kesäkuun 21 päivästä 1788 lähtien, koska yhdeksän valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa unionivallan lainsäätävän, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken. Lainsäätävä valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja edusmieskuntaan. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi valtioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta, huolimatta siitä onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat kolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki nimitykset sekä välipuheet ulkovaltain kanssa. Tämä senaati on Amerikan valtiosäännössä pidettävä valtioiden erikois-etujen edustajana, jota vastoin edusmieskunta eli edustuskamari lähtee suorastaan unionin kokonais-kansasta, muodostaen siten valtiosäännön federalistisen aineksen. Edusmieskunnan jäsenet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan kansa väkiluvun mukaan niin, että yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle väestöstä, johon indiaaneja ei lueta. Sitä vastoin onnistui etelä-valtioiden edustajain saada aikaan, että heidän väestöönsä luettaisiin 3/5 orjistakin, mikä määräys vast'edes vaikutti hyvin tärkeitä seurauksia, koska nämä valtiot yhä kestävän orjatuonnin kautta saattoivat melkoisesti lisätä edusmiestensä lukumäärää kongressissa. Kongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja kustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, säätää ja ottaa veroja, ulko- ja sisätulleja, myntätä rahaa sekä laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle tarpeelliset lait. — Toimeen-paneva valta on uskottuna neljäksi vuodeksi valitulle presidentille. Tämän vaali tapahtuu sillä tavoin, että kukin valtio valitsee yhtä monta valitsijamiestä kuin se lähettää senaatoreja ja edusmiehiä kongressiin, ja nämä valitsija-miehet sitten valitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta tammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja presidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on tämä muutettu niin, että valitsijamies-vaalit pidetään jo marraskuussa, sitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisenä kesänä ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja varapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee äänestää saamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedetään presidentin-vaalin tulos tavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi presidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:nä ja erkanee siitä neljä vuotta myöhemmin samana päivänä, ell'ei häntä valita uudestaan. Valtiosääntö ei estä saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa hyvänsä; mutta aina siitä saakka kuin Washington kieltäytyi rupeamasta kolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei kenkään presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta. Presidentin valta on varsin laaja. Hän valitsee itse ministerinsä ja asettaa ylipäänsä virkaan kaikki unionin virkamiehet sekä edustaa unionia ulkomaan edessä. Hän voi veto- eli kielto-sanallaan estää kongressin hyväksymää lakiehdoitusta pääsemästä laiksi, mutta jos kongressi toistamiseen hyväksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin tällä kertaa vaaditaan 2/3 enemmistö kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus sillä lakina. Jos presidentti joutuu syypääksi laittomiin tekoihin, niin voi edustuskunta nostaa kannetta häntä vastaan senaatin edessä, jolla on valta tuomita hänet virkansa menettäneeksi. — Samalla kertaa kuin presidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan, jos tämä sattuisi kuolemaan virka-aikansa kestäessä taikkapa joutumaan kykenemättömäksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinikään itseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se presidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidenttiä lähimmän äänimäärän, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan tämä erittäin. — Unionin tuomarivalta on jätettynä Yhdysvaltain korkeimmalle oikeustolle sekä erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu kaikki asiat, jotka koskevat valtiosäännön tulkitsemista, kongressin lakeja ja välipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua koskevat asiat sekä kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten kesken, kuten myöskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten väliset riidat.
Unionin ensimäiseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:nä 1789 Washington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden perästä myöskin tuli presidentiksi. Näiden aikana oli federalistinen puolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerinä järjesti onnellisesti unionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain ministerinä oli tässä kabinetissa ensimmältä Jefferson, joka kuitenkin, hartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja erosi toimestaan.
Yrjö Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut rakkaalle maatilalleen viettämään vaiherikkaan elämänsä viimeiset päivät, kuoli siellä melkein yhdessä vuosisatansa kanssa, joulukuun 14 p:nä 1799, 67 vuoden ijässä. Yhdys-Valtain presidenttinä oli hän ollut sama ylevä luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita velvollisuuksiaan täyttänyt ja kokenut pysyä taistelevia puolueita ylempänä. Lapsetonna ollen, määräsi hän melkoisen osan omaisuudestaan yliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia vapaata opetusta, tarvitsematta etsiä ulkomaan yliopistoja, jotka kenties vain, kuten isänmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta, joka ei ensinkään edistä tasavallan pyrintöjä. Niinikään lahjoitti Washington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen tällä teollaan selvemmästi kuin sanoilla ett'ei hän ainakaan hyväksynyt tätä vapaan kansan suunnatonta häpeäpilkkua. Suru hänen kuolemansa johdosta oli yhtä suuri ja vilpitön kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti kokouksensa, ja koko edustuskunnan jäsenet pukeusivat suruvaatteisin. Senaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin: "Isänmaallisella ylpeydellä voimme muistella meidän Washingtonimme elämää ja verrata häntä muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja nuoremmat nimet kalpenevat hänen rinnallansa. Liian usein vain on suuruus ja rikollisuus ollut yhdistettynä; mutta hänen maineensa on vielä puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat hämmästyivät, nähdessään hänen hyvien avujensa majesteetin." Vastauksessaan tähän lausui Adams: "Olen nähnyt hänet kovan onnen päivinä, hänen ankarimman levottomuutensa ja kiusaavimman hätänsä hetkinä; olen nähnyt hänet ylennyksen ja onnen päivinä, mutta aina vain tavannut hänessä saman viisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi ainoastaan himmentänyt näiden hyveiden majesteetia, jotka tekivät hänet, tuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille."
V. 1790 päätettiin antaa nuorelle unionille oma pääkaupunki. Virginia ja Maryland luovuttivat tätä varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen Potomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja tälle alueelle, joka sai nimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sekä alue että kaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eikä kumpikaan lähetä edusmiehiä liittokokoukseen. Täällä on Capitolium, kongressin palatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat molemmat valtiovallat sinne.
Adamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut vähenemään, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka hartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mikä paikkakunnallisen itsehallinnon nimessä muka yksinään kannatti kansan-vapautta. Tämä tämmöinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten vähillä poikkeuksilla voiton puolella kuudettakymmentä vuotta ja painoi leimansa koko amerikalaiseen valtio-elämään. Jefferson tosin noudatti tarkkaa säästäväisyyttä kaikissa hallinnon-haaroissa, vähensi virkamiesten lukumäärän ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen vero-helpoitus kävi mahdolliseksi; hän lakkautti sen sisätullin, jonka kongressi ennen oli säätänyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista varten; hän sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkkiä sitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen täydellisen uskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena vihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, että silloinen Louisiana, s.o. koko tuo ääretön alue Mississippin ja Kalliovuorten välillä, v. 1803 ostettiin Ranskalta. Mutta tällä hallituksella oli myöskin varjopuolensa, ja monet amerikalaiset epäkohdat, jotka vieläkin ovat sikäläisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkoristuksina, saivat alkunsa siitä. Niinpä tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota unionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, pääsi demokraatien vallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensimäinen presidentti, joka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen.
Jo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan emämaahan ollut erittäin kireä. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten siirtomaittensa itsenäisyyden, mutta nämä eivät voineet estää että se loukatun ylpeytensä kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja merenkulkua, sulkemalla heidät pois paraimmilta ja mukavimmilta markkinoilta. Tätä menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka ohessa amerikalaisia merimiehiä otettiin väkisin englantilaisten sotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti tarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehiä etsittäessä. Tässä käytettiin usein mitä ilkeintä väkivaltaakin. Viimein kiellettiin amerikalaisia laivoja käymästä minkäänmoista kauppaa Ranskan satamissa, ell'eivät nämä laivat muka suorittaisi maksua tästä oikeudesta, jota vastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat, jotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka pelkäsi Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu neuvona kuin vastaiseksi kieltää kaiken merenkulun. Mutta silloin rupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti elivät kaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat erotakkin koko unionista, vaikka etupäässä juuri ne olivat sitä tähän asti kannattaneet. Kongressin täytyi peruuttaa kieltonsa, mutta Jeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa hänen sijaansa, vaati yleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinpä se kahden vuoden turhien sovitushieromisten perästä vihdoin julistettiinkin.
Mainitsemme siitä ainoastaan pääpiirteet. Vuosina 1812-1813 käytiin enimmäkseen pienempää sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen Amerikalaiset pyrkivät, päästäkseen tämän englantilaisen siirtomaan herroiksi; mutta yhtä turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sitä vastoin saivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja Erie-järvillä, jonka ohessa valtamerelläkin kestettiin kunnialla monta kuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko Atlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin amiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylöspäin ja poltatti unionin uuden pääkaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815 vuoden ensimäisinä päivinä yrittämä hyökkäys New Orleans'in kaupunkia vastaan meni tykkänään myttyyn. Sitä puolusti kenraali Andrew Jackson, joka kaupungin etelä-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. Näitä vastaan teki vihollinen maallenousuväki ankaran rynnäkön, mutta puolustus oli vielä ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli Englantilaisten täytymys pötkiä pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui. — Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siinä luovutettiin kummaltakin puolen takaisin mitä sodassa oli valloitettu, jonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta Ranskan satamissa, mutta tuo ilkeä laivain-tarkastusoikeus pysyi entisillään.