Vaikka tämä sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle aineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteliäs kansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. Väkiluku ja sen tuotanto kasvoi hämmästyttävää vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan viljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja Champlain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylöspäin suurille sisävesille oli valmiina. Ensimäinen höyrylaiva, Fulton'in Glermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeellä Hudson-joella, ja sodan loputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto höyry-aluksia. V. 1803 oli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja 1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan. Vermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana, neljäntenä-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinikään v. 1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten länsipuolella suoritetun asutustyön kautta. Siitä kerromme erittäin seuraavassa luvussa.
Vuosina 1817-1825 oli presidenttinä James Monroe, hän, joka v. 1824 — heti Etelä-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, että silloin puuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista eteläiseen mannermaahan — antoi kongressille ja sen kautta "Pyhän alliansin" siihen aikaan hallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin että Yhdys-Vallat eivät voi puolueettomina katsella mitään euroopalaista sekaantumista Amerikan mannermaan asioihin. Tämä "Monroe-oppi" on siitä lähtein pysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin suhteissa on Monroen virkakausi pidettävä ikääskuin rajapyykkinä vanhemman ja uudemman Amerikan välillä. Se sukupolvi, joka oli perustanut unionin, on hänen aikanaan lähimmiten kadonnut näyttämöltä ja uusia, toisissa oloissa kasvaneita miehiä astunut sijaan. John Adams, Jefferson, Hamilton, Madison lepäävät joko haudassa tai viettävät vanhuksen hiljaista, yksinäistä elämää ulkopuolella valtiollisten tapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen aatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin suuria yhteisiä pyrintöjä varten, on tullut toinen, joka jälleen nostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin voimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etelälle, "demokraatisen" puolueen pesämaalle. Ja tämä puolue ja tämä Etelä nyt neljänkymmenen vuoden vierressä vahvistavat valtansa vahvistamistaan, antaen samalla yhä pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pitävät ylivaltansa kulmakivenä, nimittäin orjuudelle. Eriskummallinen ristiriita vapauden-käsityksessä! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea harrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, tämä kun muka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pitävät valkoisen nahkansa nojassa hyvällä omalla-tunnolla toista ihmisrotua häpäisevässä orjuudessa.
Uutta, omituista luonnetta Amerikan elämään luovat myöskin ne ainekset, jotka tähän virtaavat lännessä syntyneiden valtioiden kautta. Niiden roteva, metsäläis-vapautta rakastava väestö puskee kuin ruoho-aavikon härkä joteskin epähienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja antaa sille melkoisin määrin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset tavat, jotka ensi aikoina vielä olivat noudattaneet euroopalaisia kaavoja, käyvät lännen tuottaman lisäjoukon kautta karkeiksi, usein säädyttömiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verevää reippautta siinä vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan hartioille.
Miten tämä yhteiskunnallinen lisäys lähti läntisen erämaan povesta, tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa.
XVII.
Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat.
Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen erämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden varsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on pidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone nimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien metsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin palasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775 asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille. Lähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa juuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät "Ken-tukk-i", "Viheriän ruovokon maa", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää näitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän pölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden asukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä nopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa muun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli parvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen puu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio päästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä Tennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.
Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn isä", ei viihtynyt tiheään asutussa paikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija muassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen erämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin saavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli ja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään, sillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin hän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui koukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään. Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella takaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset jäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon hän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.
Maaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo ensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin Kentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli harvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.