XIX.
Kansalais-sota. Abraham Lincoln.
Ulusses Grant.
Etelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi siksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen. Unioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta sitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.
Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli käytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen valkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli ponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut aina olemaan varoillansa. — Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja pelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin — sen se loistavasti sodan aikana todisti —, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja teollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat olivat tietysti myöskin vähissä. Mutta — Pohja oli vapaan työnsä kautta rikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja intoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.
Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä Cameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin yhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan, ennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta, valmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden varustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin leipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja palkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen. Päällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä sotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle, tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa. Puutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset antoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet, kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman rivakasti sodan omassa koulussa.
Heti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia konfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina, Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille, mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon kautta estetyksi liittymästä kapinaan. — Virginian luopuminen unionista herätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö Washingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle elämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin pääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin Etelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä tähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli konfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin tuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.
Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa monessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864 koko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin puolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan keksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja äärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa oli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja niiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä sotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen, ja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon. Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä kunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat suuria summia tähän tarpeesen. — Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen järjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta tappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni sopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan päällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä päällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. — Etelällä sitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan sotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun hänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan hyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan, mutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä paljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori, tulinen, hurjan rohkea herra, joka — kuten meidän mailla kerran Kulneff — äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana päivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden tähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa, jota hänen miekkansa palveli.
Mitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt seurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii meidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.
Ensimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5 suom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run nimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard, — sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen pohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties pääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva tilaisuus liukui hänen käsistään.
Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta varten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita, joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.