Täll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New Orleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta Etelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui. Voitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta toivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään läntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin niinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin välisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg niminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin tarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.
Idässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu Hampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori, — ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta seuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in kimppuun, joka — niin rautakylkinen kuin olikin — pahasti runneltui ja oli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia kumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä sitä joutumasta unionistien haltuun.
Paljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka kaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin noista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja usein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin vanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies piireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran — kun unionistit olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua valtioillensa — huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.
Hampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat kukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja McClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee nyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet, Antietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.
Tämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska hänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon sekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside, sitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker joutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle taistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti Etelä kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman väen sotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi upseeriksi.
Lee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti hänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi, taitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen toiselle puolelle.
Olemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen piirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää, ruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä tuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman, Tennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens' alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja hän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta viisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan, onnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois läntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen erinomaisen tärkeän tehtävän. — Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki Mississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli sen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat sen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen alapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli Vicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille, valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat kaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten kaupungin pommitukseen, — sillä menestyksellä, että ylpeän Vicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan itsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten vasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa Gettysburgin luona.
Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei sillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana olevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta oli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan. Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä ko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan aiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla — niin suuri oli väen-puute — ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta; mutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.
Siihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle, julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten enimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella. Mutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus, jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin ikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia neekeri-rykmenttejä.
Vicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan sotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin täydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia. Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864 vuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin onnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan kaupungin ympärystön metsissä. — Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia vallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa puolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen siirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen tätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti itseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma oppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa auttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa Richmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt vähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli Lee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt Georgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot, valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan pesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle, sulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin. Siten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja Etelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki, jolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää tahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.