Maaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja vastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois, koettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta silloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee yrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki leipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän pääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa. Huhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000 miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain viimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto Pohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta. Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka nurisematta avasi porttinsa.
XX.
Uudestaan rakentaminen.
Amerika meidän päivinämme.
Unioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja siitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli aikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan hallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut samat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian suuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa kukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut, ei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto kaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis, joka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua vankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.
Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä vuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta surmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain ystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies hiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle. Murhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi, kääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etelä kostettu!" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä ennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut etelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet saavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.
Myöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi erään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä murhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää kapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta toiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.
Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin toimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään häiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä löytyvän.
Paljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan niistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään pohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja Etelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle. Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret. Paitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu myöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella. Onneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun 1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin konfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai muiden orjia.
Garrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse nähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras intoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan poistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä pystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.