Mitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt, vaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa, muun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen, ell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt päiväkirjaansa: "Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan pituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja virittääkseni heissä uutta toivoa."
Tämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä läheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji, jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin, orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja merimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi viimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta nähtiin taivaan rannalla tuota "tärähtelevää valostusta", jonka sanotaan merkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki odottelee "pamppailevalla sydämellä." Ilta tulee, pilvinen lokakuun ilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee tunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen, joka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt varmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä — eräänä perjantaina — paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus, joka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez Bermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä, nähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen hieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli Amerikan ranta, jonka hän — ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan asukkaista — oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli Indian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen eläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta ilmoitti oikeutensa, mutta — Colombo piti, kun pitikin, itse rahat, väittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen huomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka vaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.
Päivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten selveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia ihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja Leonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan ja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat lasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen, ja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he nimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, — hän luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, — nimeksi San Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet erittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli heillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista mikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28 saaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on surkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on mahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo puhuu, ei enää ole olemassa — kiitos euroopalaisen sivistyksen kehitykselle!
Mitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin koristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.
Koko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt Guanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen seuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti laivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien useiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on kovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista satamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat. Hän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian itärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää hebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa"; mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimopäällikkö, yhtä alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin hyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto. Tuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit pitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä nimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä "indiaanien" keksimä nautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat tupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä. Mitä olisi maailma ilman sitä!
Muutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä kertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten marraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja oli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja). Kultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4] ja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.
Joulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, "Länsi-Indian Eeteniin." Asujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita — luvultaan noin 300,000 henkeä — heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he ihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun tähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan väestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja miehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita, ampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa, mutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen ja — kullan kokoilemiseen.
Colombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen villeille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun 10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen kurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.
Colombo ei kuitenkaan — kummallista kyllä! — löytänyt tuota ihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat, ja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä purttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat näkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut pälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen matkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja viskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty — eikä tarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn vallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien saarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.
Täältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti kutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12 päivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin satamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman löytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen poikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides aatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.