Palos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen kertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa, johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se käännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa perästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo vähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla nopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä sen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson ihmiskunnan historiassa.
Colombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin kuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella kunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin. Uusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja aatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä — kultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.
3. Colombon toinen matka.
Syyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin satamassa. Siinä oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 à 5 suurempaa. Päälaiva oli Nina nimeltään (toinen kuin ensimäiseltä retkeltä tunnettu). Retkikunnassa oli yhteensä 1,100 miestä, niiden joukossa 20 ratsumiestä ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli kääntää "indiaaneja" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat, jotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen löytöretkien historiassa: Alonzo de Hojeda ja hänen aseveljensä Gines de Corbalon, Floridan löytäjä Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernööri Diego Velasguez. Retkeläisten joukossa oli myöskin Colombon veli Diego. Bartolommeo, joka tähän aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei ennättänyt Cadiziin ennen retkikunnan lähtöä.
Ja syyskuun 25 p:nä 1493 tämä retkikunta lähti, pitäen hieman etelämpää suuntaa kuin viime kerralla. 20 päivän purjematkan perästä saavuttiin Pienten Antillien saariryhmään, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin Etelä-Amerikan pohjois-vesillä. Näistä tavattiin ensiksi Desirade niminen saari ja sitten toinen toisensa perästä Dominica, Marigalanta, Guadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sekä joukko pienempiä, joissa muutamissa asui ihmissyöjiä. Marraskuun 16 p:nä löydettiin suuri Portorico, josta lähdettiin suorastaan Navidadiin. Sinne saapui laivasto marraskuun 29 p:nä —taikka oikeammin: Navidadin paikalle. Sillä missä oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistö antanut mitään merkkiä?
Colombon silmää kohtasi surkea näky: linnoituksesta oli jälellä ainoastaan rauniot ja sen miehistöstä ainoastaan mätäneviä ruumiita. Saadakseen kultaa olivat nämä ensimäiset siirtolaiset, näet, ryöstäneet seudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mitä häpeällisintä väkivaltaa heitä kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat oikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun, polttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistön viimeiseen sieluun saakka.
Mutta Colombo ei tätä onnettomuutta säikähtynyt. Hän rakennutti uuden linnoituksen, ja sen ympärille kasvoi pian pieni kaupunki, joka kuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman ensimäinen kaupunki, ja sen raunioita, joita metsä nyt peittää, kuuluu vieläkin olevan nähtävissä kappaleen matkaa Haiti-niemeltä. — Määräten veljensä Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja lähetettyään kaikki pienet laivat takaisin Espanjaan, lähti Colombo uudelle tutkimusretkelle, jolloin löydettiin suuri Jamaican saari. Täältä palasi hän Cubaan, jota itsepänttäinen amiraali kiven kovaan väitti Indian mannermaaksi, vaikka useat hänen seuralaisistaan jo olivat huomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, väkensä vannoa pyhän valan että, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heidän vakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen suusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin.
Syyskuun 29 p:nä 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa hänen poissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet kinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pitää heitä kurissa. He harjoittivat yhä vain kaikellaista raakuutta ja väkivaltaa maan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli että jokainen valkoinen mies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta tuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494 Bartolommeo Colombo, kuningattaren lähettämänä, tullut kolmella karavellilla Espanjasta, ja hänen viisaat toimensa saivat järjestyksen jotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat eräänä yönä olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niillä matkustaneet Espanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten kazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan. — Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla avulla ryhtyi hän siirtokunnan olojen parantamiseen, — vaikka aivan väärästä päästä. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin raakamainen sielu. Indiaaneja arveli hän ala-arvoisiksi olennoiksi, jotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi lähettää Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista retkikunnasta, päätti hän —Cristoforo Colombo — lähettää kotiin elävää tavaraa.[5] Kauhea ryöstöretki pantiin toimeen muutamaan läheiseen kylään, jonka kaikki asukkaat — miehet, vaimot ja lapset — yhteensä 500 henkeä, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja lähetettiin Espanjaan —myytäviksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli asetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, näet, hyvin jumalinen ja hurskas mies. — Melkein kaikki nämä orjat kuitenkin perille päästyänsä kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli vienyt heidän viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on kuitenkin mainittava että hän kovasti moitti tätä amiraalin menetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei näy tulleen, sillä Hispaniolan saarella järjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia maan-asukkaita joukottain lahjaksi miestensä kesken. Euroopalaisten sivistystyö Amerikassa oli alkanut.
Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä puhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja Jamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli pannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret työt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin uskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin töihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai millekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on ristiritari nyt.
Mutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa huolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet siirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit, urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin nykyisen Matanzan aukealla kedolla.