Mutta jo marssi uupunut joukko Sierra del Agua nimisen vuorisolan läpi, ja pian levisi heidän edessään lauhkeampi maa, melkein Etelä-Euroopan kaltainen. Seudut osoittivat huolellisen viljelyksen merkkiä, vaikka tämän tuotteet olivat suurimmaksi osaksi ihka uusia Espanjalaisten silmille. Kaikkialla huomasivat he agave-istutuksia ja eri kaktus-lajeja.
Indiaanit niissä kylissä, joita he tapasivat tiellään ja joista useat olivat varsin väkirikkaita ja suuria, osoittivat kaikkialla rauhallista, ystävällistä mieli-alaa — niinkauvan kuin itse saivat olla rauhassa. Eräässä paikassa kuitenkin, kun Cortez — laiminlyöden kaikki järkevyyden lait, kuten tavallista milloin vain hänen uskontonsa oli kysymyksessä — taas yritti tyrkkimään kyläläisille neitsyt Marian ja muita kuviansa, tekivät he vastarintaa, ja pienempi kahakka syntyi, joka onneksi pian päättyi ilman mitään mainittavaa seurausta.
Mutta kun seikkailijat olivat saapuneet Tlaskala, s.o. Leipämaa, nimisen pienen vapaavaltion alueelle, kohtasi vastukset, jotka kauvemmaksi aikaa keskeyttivät heidän retkensä Mexikoon. Ja kuitenkin oli Espanjalaisten vähäinen sotavoima juuri Tlaskalasta saava päättävästi tehokkaan avun, jota ilman he luultavasti eivät koskaan olisi päässeet Mexikon mahtavan valtakunnan herroiksi.
Tlaskalaiset olivat sotaisaa, urhoollista kansaa, jotka eivät tietäneet kuolemaa peljätä. Cortez laskee heitä olleen puoli miljoonaa ihmistä, joita hallitsi eri kyläkuntien edusmiehet yhdessä neljän "vanhimman" muodostaman neuvoston kanssa. He olivat suurella rohkeudella ja kunnolla torjuneet Mexikon sotajoukkojen hyökkäyksiä maahansa, ja Cortez nyt kernaasti olisi tehnyt liiton tämän urhean heimon kanssa, joka oli vihamielinen sille mahtavalle keisarikunnalle, jota hän oli tullut hävittämään. Tässä tarkoituksessa lähetti hän neljä ylhäisintä Zampoalalaista pyytämään sotajoukolleen vapaata kulkua heidän maansa läpi. Mutta Tlaskalan senaati ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisesta ehdoituksesta. Cortezin lähettiläät pidätettiin panttivankina, ja vapaavaltion sotajoukkojen päällikkö sai käskyn ko'ota voimansa ja viipymättä lähteä liikkeelle puolustamaan Tlaskalan aluetta. Todellakin kunnollinen kansakunta, joka ymmärsi panna arvoa sekä sisälliseen että ulkonaiseen itsenäisyyteen ja vapauteen.
Mainittu sotapäällikkö, joka nyt sai toimekseen torjua ulkoapäin uhkaavaa vaaraa, oli miehuullinen Xikotenkatl, miellyttävä ilmiö, kuten koko hänen kansansakin.
Useampia päiviä turhaan odotettuansa lähettiläiden palaamista, lähti Cortez viimein elokuun 30 p:nä joukkoineen liikkeelle leiristään ja syöksi kapean muurin-aukon läpi sisään Tlaskalan alueelle. Tämä muuri, joka oli rajana vapaavallan ja Mexikon valtakunnan alueen välillä, ei ollut sotamiehillä varustettu. Mutta kun Cortez ratsuväen kanssa oli päässyt vihollisen alueelle, ryntäsi häntä vastaan melkoinen joukko sotilaita, ja ratsumiehet saivat kestää ankaran kahakan. Nämä indiaanit eivät näkyneet "yhteen-kasvanutta miestä ja eläintä" niinkään pelkäävän, vaikka hekin nyt ensimäisen kerran näkivät mokomia kummallisia otuksia. Espanjalaiset menettivät tässä ensimäisessä kahakassaan Tlaskalan urhoollisia sotilaita vastaan kaksi hevosta, jotka kuolivat haavoihin, joita niihin indiaanit iskivät oivallisilla puumiekoilla, — aselaji, jota Espanjalaiset pian oppivat pitämään kunniassa. Osa ratsumiehiä sai myöskin hyvät haavat. Vasta kun espanjalainen jalkaväki ja tykistö tuli väliin, väistyivät Tlaskalaiset. Mutta tämä tappelu olikin heidän puoleltaan ainoastaan vähäpätöinen kahakka. Seuraavana päivänä ryntäsi Espanjalaisia vastaan Tlaskalan koko sotavoima, johon nyt oli liittynyt myöskin Otomi nimisen naapuriheimon hurjuudestaan tunnetut sotilaat. Koko indiaani-armeijaa johti sotapäällikkö Xikotenkatl itse.
Se oli suurin sotavoima, mitä uhkarohkea valloittajajoukko vielä oli nähnyt edessään. Espanjalaiset kirjoittajat kehuvat siinä olleen noin 80,000 miestä, lukumäärä, jonka kuitenkin ainakin osaksi heidän vilkas mielikuvituksensa lienee luonut. Mutta tässäkin miesluvun puolesta epätasaisessa taistelussa voitti Cortezin hurjapäinen joukko. Ryntäävät indiaanilaumat viskattiin takaisin sen suljetuista riveistä kuin meren aallot kalliosta. Toinen hyökkäys toisensa perästä torjuttiin. Espanjalaiset avasivat rivinsä ainoastaan antaaksensa ampumakoneilleen sijaa puhaltamaan pois joukottain vihollisia. Viimein väistyi, kun väistyikin, oudon tulituiskun edestä Tlaskalan sotapäällikkö, ja Espanjalaiset jäivät tappotanteren herroiksi. Mutta he kyllä olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan vihollisensa rajua rohkeutta.
Vaikka voittajana ollen ei Cortez katsonut sopivaksi tunkeutua syvemmälle vapaavaltioon, vaan asettui leiriin muutamalle mäelle lähellä tappelutannerta ja pani menemään uuden lähetystön vihollisten pääkaupunkiin. Mutta lähetystö sai vastauksen, joka oivallisesti osoittaa että Tlaskalaiset olivat kansaa, "joka ei voinut kunniaansa pettää." Tlaskalan senaati antoi, näet, Espanjalaisten tiedoksi että maan sotavoima seuraavana päivänä tulisi heitä tervehtimään ja uhraamaan heidät jumalilleen. Ja tämän sanoman saattajat toivat muassaan runsaan lahjan ruokatavaroita, "koska Xikotenkatl ei tahtonut taistella nälkäisten vihollisten kanssa."
Muutaman päivän kuluttua siitä, syyskuun 5 p:nä 1519, pääsivätkin Espanjalaiset kiusaamaan Onnetarta tulisessa ottelussa. Cortezin uhkarohkea joukko valmistausi sinä päivänä taisteluun rukouksella ja ripillä ja samosi sitten ulos varustuksistaan, tervehtiäksensä vihollisen sotavoimaa. Noin virstan päässä mainitulta mäeltä näkivät he Tlaskalaisten ja Otomilaisten tiheän tappelurinnan rehentelevän suurella tasangolla. Kuulkaamme mitä historioitsija (Prescott) tästä merkillisestä armeijasta sanoo: "Ei olisi voinut uhkeampaa nähdä kuin näitä indiaani-joukkoja. Sotamiesten puoleksi alastomat, maalatut ruumiit, päällikköjen haaveelliset kypärit, joista kullat ja jalokivet kimalsivat, kiiltävät höyhentöyhdöt ja kirjavat pukimet häikäisivät silmää. Lukemattomat keihäät ja heittopeitset, joiden kärjet olivat kiiltävästä vaskesta, välkkyivät kirkkaasti aamu-auringon säteissä, kuni pauhaavalla valtamerellä leimahtelevat ukontulet. Valtavan sotavoiman takajoukkoja varjostivat Tlaskalan ja Otomin päämiesten vaakunamerkeillä varustetut liput, joiden joukosta erittäinkin pisti silmiin Xikotenkatlen huonekunnan merkki, valkoinen karja kalliolla, ja vieläkin enemmän Tlaskalan vapaavaltion smaragdeilla ja hopeatöillä runsaasti koristettu lippu, jossa merkkinä oli roomalaisen signum'in muotoon laadittu kultainen kotka levitettyine siipineen. Tavallisilla sotamiehillä ei ollut muuta vaatetusta kuin leveä verhovyö vyötäreillä; mutta heidän ruumiinsa oli maalattu sen päämiehen väreillä, jonka lippua he seurasivat. Ylhäisempien sotilaiden höyhenvarustukset noudattivat samaa värilajitusta. Kazikien ja ylhäisimpien miesten pukimena oli paksu pumpulihamehut, joka sulkeutuen tiivisti ruumiisen samalla suojeli reisiä ja hartioita; ja tämän päällä pitivät rikkaammat indiaanit vielä hienoista kulta- ja hopealevyistä tehtyä asua. Heidän sääriänsä suojeli nahkasaappaat tai varvikkaat, jotka olivat kullalla reunustetut; mutta loistavin osa heidän puvustaan oli kallis, merkillisen taiteellisesti kirjaeltu, höyhenvaatteesta valmistettu vaippa, joka ulkonäöltään vivahti semmoiseen asehameesen, jota euroopalainen ritari keski-ajalla piti pukunsa päällä. Tätä kaunista ja upeaa pukua kruunasi puusta tai nahasta tehty päähine, joka kuvasi jonkun peto-eläimen päätä ja usein oli varustettu hirveällä hammas-aidalla. Päähineen peittämänä teki sotilaan pää hirvittävän vaikutuksen. Päälaen päällä liehui troopillisten lintujen höyhenistä tehty töyhtö, joka muodollaan ja värillään merkitsi sen henkilön arvoa, joka sitä kantoi. Varustuksen täytteeksi oli heillä kilvet, jotka joko olivat puusta ja nahalla peitetyt taikka useammin ruokoiset ja puuvillalla täytetyt. Heillä oli myöskin toisenlaisia kilpiä, joissa puuvilla oli päällystetty jollakin kimmoisella aineksella, jolla sitä voitiin painaa yhteen ja saada vähemmän tilavaksi, niinkuin sateen- tai päivänvarjoa. Nämä kilvet olivat kaunistetut kaikellaisilla koristuksilla kunkin halun ja varallisuuden mukaan sekä reunustetut sievillä höyhenhetuleilla. Hyökkäysaseina käytettiin linkoa, jousta ja nuolia sekä heittokeihäitä. He olivat mainioita jousimiehiä ja osasivat ampua kaksi, jopa kolmekin nuolta kerrassaan; mutta erittäinkin taitavasti osasivat he käyttää heittokeihästä. Erästä lajia keihäitä, johon oli kiinnitetty nuora, josta heittäjä voi vetää aseensa takaisin, pelkäsivät Espanjalaiset kovasti. Näissä eri aseissa oli luu- tai vaskikärjet, joiden tutkaimet olivat terävät kuin partaveitset, mutta helposti tylsyivät. Heidän nuolissaan ja keihäissään oli myöskin usein vaskikärjet, ja miekan asemesta käyttivät he noin puolen neljän jalan pituista sauvaa, jonka kaksihaaraiseen päähän oli poikkipäin sovitettu teräviä vaskilehtiä, — hirmuinen ase, joka voi kaataa hevosen yhdellä iskulla." —
Semmoinen oli se armeija, jonka kanssa vähälukuisen espanjalaisen joukon nyt oli otteleminen. Mutta: in hoc signo vinces. Espanjan soturit ja heidän yltiöpäinen päällikkönsä luottivat lujasti suojeluspyhänsä apuun ja kävivät tappeluun varmalla voiton toivolla.